Alkuillan satametrinen jono keikkapaikan ovella puhuu samaa kieltä kuin Breaking Daylight -levyn sijoitus albumilistan ykkösenä: Don Johnson Big Band on kuuma kuin kekäle.
Keikkaperkussionistin myötä viisimiehisenä nähty Don Johnson Big Band soitti itsevarmasti ja tyylillä, mutta uskalsi myös pitää pilkkanaan useimpia Kekkosen ajan rock- ja jazzuskottavuuden vaatimuksia.
Viileä tunnelmointi ja rytmimoukarointi, hip hop, jazz ja ragga ovat yhtyeen keikkailmeen keskeisintä materiaalia. Rento ja ystävällisenoloinen Don Johnson Big Band sekoitti musiikkiinsa epäröimättä myös arveluttavia elementtejä: halpoja iskelmämelodioita, makeaa euroviisuilua ja simppeliä renkutusta.
Juuri tässä piilee Don Johnson Big Bandin viehätys. Bändi sulattaa lennokkaassa svengissään tyylejä täysin välittämättä siitä, mitä "saa" tehdä ja mitä ei.
Don Johnson Big Band toteuttaa sen mistä moni vain uhoaa: toimii millilleen oman tahtonsa mukaan.
Ilmeisin ideasampo on muutaman vuoden takainen ranskalainen hip hop. Kotimaasta selkeä vertailukohta on Giant Robot ja myös Kapteeni Ä-ni -ryhmän antimachoilussa on paljon samaa hyväntuulisuutta kuin Don Johnson Big Bandin poljennossa.
45 Specialissa valtaosa Don Johnson Big Bandin viehätyksestä lepäsi väsymättömän solisti Tommy Lindgrenin varassa. Lindgren räppäsi liukkaasti ja hänen intensiivinen otteensa toi ryhtiä läpi sormien valuneisiin tunnelmapaloihin.
Lindgren kosiskeli puheillaan heterogeenistä yleisöä kuulostamatta lipevältä, masinoi katsomonosien välille hauskan huutokilpailun ja teki viihdettä jopa bändipaitojen myyntipuheista.
Two Reasons, Penguin ja ylimääräiseksi säästetty One MC, One Delay puristivat paikallaolijoista irti viimeisetkin voimanrippeet. Melkoisen typerryttävä oli myös Sultans of Swingin ympärille rakennettu Dire Straits -hupailu.