Suomessa on yksilötasolla käynnissä suhteiden selvittely Sveamamman kanssa. Meän kieliset, kruuvisuomea puhuvat tekevät välit selviksi kirjallisuudessa ja elokuvassa.
Ingmar Bergman -palkittu elokuvaohjaaja Klaus Härö näyttää ruotsalaistamisen hengen ja pakkokeinot Näkymättömässä Elinassa.
Bengt Pohjasen omaelämäkerrallinen lyhytelokuva Fylla moppe on samalla asialla: valkokaalia ja ruotsia suuhun vaikka lusikalla pakottamalla.
Seuraavaksi Härö lähestyy Ruotsia sotalapsen näkökulmasta: lapsi siirretään sodan Suomesta rauhan Ruotsiin.
Ruotsiin mennään myös Tapaus Allu Salmisessa. Tässä tapauksessa Torniosta Helsingin kautta äidin työpaikan perässä. Tapaus Allu Salminen oli tapaus Työväen Näyttämöpäivillä Mikkelissä.
Näyttämöpäivät järjestettiin jo 28. kerran. Tapahtuma päättyy tänään yleisöäänestyksen perusteella parhaan esityksen palkitsemiseen kiertopalkinnolla, joka on musta tuoli.
Puhelinsoitosta kirjaksi
Kirjailija saattaa saada puhelun perjantain ja lauantain välisenä yönä nuorelta humalaiselta mieheltä.
Tällaisen puhelun pohjalta lähti liikkeelle Mikkelissä asuvan kirjailijan Sirpa Puskalan ajatusprosessi. Viime vuonna se kiteytyi nuortenkirjaksi Tapaus Allu Salminen, jossa on ripaus nuoren soittajan kertomasta tarinasta. Muu on eläytyen keksittyä ja kuviteltua.
Tapaus Allu Salminen on tapaus jo siksi, ettei Ruotsiin muuttaneista ja sieltä palanneista ole juuri tehty taidetta. Muuttoaalto Volvon tehtaille tuodaan esiin eräässä rovaniemeläisen Räväsojan Känsäkourat -teatteriryhmän Ounasjoki-trilogian osista. Muuten Ruotsiin lähteneet, jääneet ja palanneet ovat pysyneet poissa estradeilta ja parrasvaloista.
Puskala on kirjoittanut koskettavan tarinan pojasta, jonka äiti väkisin raahaa päiväkoti-iässä Ruotsiin ja murrosikäisenä väkisin takaisin Suomeen.
Äiti Daisy (Teija Salminen) on sitä mieltä, että lapset oppivat uuden kielen suit sait.
Allu (Markus Virtanen) tuntee olevansa Ruotsissa kuin vieraalla planeetalla. "Solkkasin kummallista kieltä."
Eikä asioita paljon paranna äidin uusi miesystävä Börje (Sami Lamberg).
Allu Salminen on tapaus
Tapaus Allu Salminen on Marja Myllyniemen luotsaaman ja ohjaaman Miniteatterin otteessa raikas ja vailla sosiaalisössötystä. Näytelmä kertoo nahkatakkisen ja kaljupäisen pojan rankan tarinan sopivalta etäisyydeltä: ei liikaa liehitellen eikä turhaan säälitellen.
Miniteatterin resepti toimii myös Allu Salmisessa. Lahjakkaat lapset ja nuoret saavat näytellä älyllä ja tunteella. Ryhmäläisten paapominen ei kuulu Marja Myllyniemen tyyliin. Hän uskoo, että myös lapset ja nuoret pystyvät haasteellisiin teksteihin.
Erityisen ansiokkaan roolityön tekee Allan Salmista esittävä Markus Virtanen. Hänen ei tarvitsee riehua ja huutaa vakuuttaakseen katsojan sisältä pehmeästä kovanaamasta.
Harvinaista on se kirjailijan ja dramatisoijan tiivis yhteys, jolla kirja muokattiin näytelmäksi. Näytelmässä on tallella Puskalan kirjan koskettavuus. Nyt Allu vain sai vielä kasvot.
Tapaus Jorma Reini
Tapaus Jorma Reini on kiinnostanut järvenpääläistä käsikirjoittajaa ja ohjaajaa Jari Nissistä niin paljon, että hän kirjoitti siitä näytelmän Jorma.
Aivan ensimmäiseksi nimestä tulee mieleen Ollila. Siis Nokian Jorma Ollila.
Mutta ei, tämä Jorma onkin se kikkelikortin lähettäjä ja valtakunnansovittelija, joka pääsi otsikoihin myös perheriidan ansiosta. Jormassa mennään Reinin mukana kaikkialle muualle muttei vessaan.
Jormaa esittävällä Eero Poikosella on karsimaa ja potentiaalia. Hyvin hauskoja tyyppejä lavalla ovat myös Kuisma, Eki ja C. Wenzelius, joita esittää Heikki Simolin.
Esitys herkuttelee kikkelikortilla ja poliitikkojen märällä kokouskulttuurilla. Vahva miesnäkökulma jättää naisille vain sivuosia: vaimon, sihteerikön, tarjoilijattaren ja myyjättären roolit.
Paitsi Marianne Laxenin, sen Tupolevin veljesten Itävallan mäkiviikoilta 1990 lähettämän kikkelikortin vastaanottaneen tasa-arvovaltuutetun roolia.
Näytelmä on yhteiskunnallinen, vaikka puhuu vanhaa politiikka, sen minkä me kaikki jo tiedämme tapahtuneen - jos muistamme. Edesmenneen Reinin edesmenneet hävyttömyydet tuntuvat vanha kertaukselta.
Kirjoittajan olisi kannattanut tehdä yhtä hulvaton näytelmä samalla armottomuudella ja purevalla vallankäytön kritiikillä vaikkapa Anneli Jäätteenmäen Irak-gatesta. Siitä on aivan tarpeeksi materiaalia julkisuudessa, ja loput voi aina kuvittaa itse.
Kinkku on tosi pahana
Teatteri Pienen Suomen viimeiseksi teatterinjohtajaksi jääneen Katja Krohnin näytelmä Kinkku pahana haiskahtaa ainakin osittain omakohtaiselta.
Siinä kahden normaalisti villin päiväkoti-ikäisen lapsen äiti ja seksimaanisen miehen vaimo pyrkii tekemään elämästään näytelmän.
Kinkku pahana tarvitsee pääosaan Persoonan, jossa herkkyyttä, seksiä ja vaikutusvaltaa. Jyväskyläläisellä Ad*Astra teatterilla on tehtävän mittainen Minna Tuomanen. Hänellä on viisautta virittää Lauran pinna hitaasti tiukalle, ja antaa sitten paukkua. Kinkku on tosi pahana.
Jos katsoo peräkkäin Jorman ja Kinkun, näkee miesten sukupuolielimiä ja sukupuolielämää, eri suunnista tarjottua machoa aktia mittavasti yhden päivän tarpeeksi. Yhdellä on se otsassa, toisella nenän paikalla. Tässä on nyt siitä kysymys.
Kinkku pahana olisi oivallista ohjelmistoa myös Oulun Työväen Näyttämölle tai Haukiputaan Nurkkanäyttämölle. Niiden vakiokaartista löytyy sopivia yksilöitä Lauran, Juhan ja anoppien rooleihin.
Kuopiolaisen Teatteri Pieni Kuu -ryhmän ydinnäytelmä ei nouse siivilleen. Siinä on tarjolla mielenkiintoinen päähenkilö: Tshernobylin yönä syntynyt hylätty poika, joka 17-vuotiaana hakkeroi itsensä Sosnovyi borin käyttöjärjestelmään. Mutta esitys kuin sivuuttaa tämän säteilevän henkilön ja muotoutuu Jurin biologisen isän ja ei-biologisen äidin parisuhteen kuvaukseksi.
Käsikirjoittajalla Matti Kivisellä on hyviä repliikkejä, omaperäinen tapa nähdä asioita, mutta näytelmän rakenteessa on heikkouksia. Outi Turunen tekee uskottavan Pripjatin kylän kätilön roolin ja Tiina Voutilainen on tyylikäs stailaaja.