Hartaana kuin körttikansa istuvat Kajaanin runoviikon vieraat tukalassa yökerhossa ja kuuntelevat akateemikko Kirsi Kunnaksen mietteitä. Tuula-Liina Variksen tenttaama Kunnas oli ainakin yleisömenestyksen perusteella ehdottoman oikeaan osunut valinta Suven runoilijaksi.
--?Lukekaa ääneen runoja toisillenne. Se on aika miellyttävä seurustelukeino, Kunnas kannustaa.
--?Ääneen lukiessa runon voi melkein kokea. Huomaa, että näin minäkin olen sen kokenut. Silloin häviää se kaupassa kävijä painavine kasseineen tai virallinen virkamies.
Monen Kirsi Kunnaksen runon perustana on ollut mieleen jäänyt kuva.
--?Kirjoittamallakin voi luoda kuvia. Alkuideani on lähes aina ollut kuva, jota olen alkanut kielellä hahmottaa.
Kovaa työtä
Ja luomisen tuskasta puhuminen on ihan totta. Vaikka olisi kuinka arvostettu ja palkittu, töitä joutuu tekemään hyvän lopputuloksen eteen.
--?Ei ihminen koko aikaa osaa kirjoittaa runoja. Kun aivot virittyvät kirjoittamiseen, niin silloin kaikki saa uuden merkityksen.
Kirsi Kunnaksen lastenrunojen sanaleikit ovat tulleet tutuksi aina uusille sukupolville 1950-luvulta lähtien. Tiitiäinen, Haitula, Kani Koipeliini ja moni muu moderni eläinsatu ei ole syntynyt itsestään.
--?Idean syntymisen jälkeen loppu on sitten kovaa työtä. Se on uudelleen ja uudelleen kirjoittamista. Kaikkein vaikeinta on saada näyttämään lastenrunot helposti syntyneiltä.
Ihan hyvä ei riitä
Kunnas pohti runoviikolla taiteilijan työn luonnetta. Ihan hyvä ja ihan mukava ei riitä.
- ?Se on kauheata, jos on vain keskinkertainen taiteilija. Pitää olla aina parempi kuin keskinkertainen. Taitelijana ihmisarvo on sidottu työhön.
Akateemikko nauratti väliin yleisöä avaamalla hieman muistojen lipastaan. Nuoruusvuosien parantolajaksot toivat runoihin omat sävynsä.
--?Äiti luki minun aih- ja voih-runojani. Hän sanoi sitten, että älä rupea uudeksi Saima Harmajaksi, Kunnas muisteli.