Simo Markus Ylikärppä popsaisee muutamalla puraisulla juuri uunista otetun nahkiaisen ja muikistelee tyytyväisenä naamaansa. Kuin kompisia söisi.
Hyviä ovat ja taatusti kypsiä. Halstarin varressa luikeroita paistava Olavi Martimo tietää nahkiaisen kypsyttämisen niksit. Siinä tarvitaan silmäpeliä ja käsikopeloa. "Jos nahkiainen taivuttamalla katkeaa, niin kyllä se silloin kypsä on", Martimo huomauttaa.
Perjantaina puolenpäivän aikaan Simon kesätorilla urheilukentän vieressä jokitörmällä on historiallinen hetki. Simon työväen urheilijoiden eläkeläiset testaavat aikaansaannostaan ensimmäistä kertaa. Katoksen alla lujalla betonipohjalla on muurattuna kolmen uunin kokonaisuus, joka korvaa neljännesvuosisadan palvelleet vanhat uunit.
Urheiluseura on vanhojen uunien elinkaaren ajan vetänyt syksyisin nahkiaisriehan, jossa parhaina vuosina on paistettu jopa 8 000 markkinoiden nimikko-otusta riehaväen maisteltaviksi. Piakkoin järjestetään 25. markkinat, mutta nyt uusin uunein.
Erikoinen
kontrahti
Uunien rakentamisen taustalla on erikoinen kontrahti kunnan kanssa. Kunta kustansi tykötarpeet, jotka se sai asevelihintaan kemiläisestä rautakaupasta ja seuran porukka talkoili uunit perisuomalaiseen tapaan sormituntumalla kokemuksen ääntä kuunnellen. Nyt tekijät luovuttavat uunit kunnan omistukseen.
"Aika ainutlaatuista, että eläkeläiset rakentavat kunnalle kiinteistön", Simon kunnanjohtaja Esko Tavia heittää. Uunit ovat nahkiaismarkkinoita lukuunottamatta vastedes kaikkien halukkaiden käytössä.
"Nythän ne ovat asiallisen näköiset. Tuon kummempia nahkiaisuuneja en ole missään tavannut", Ylikärppä sanoo paistopaikkoja silmäillen. Entisiin verrattuna tulipesää on mataloitettu ja lämpöhävikkiä pienennetty; päivässä paistuu viitisen tuhatta ympyräsuista.
Simolaiset kehuvat uunejaan Euroopan suurimmiksi. Ja se on varmaa, ettei ainakaan Porissa ja Keminmaassa ole yhtä suuria. "Eli on sille hieman pohjaakin ja ehkä pikkuisen leventelemisen haluakin", Ylikärppä naureskelee.
Tavia ei usko, että muualta tältä mantereelta hevin löytyy yhtä jytyjä, tähän tarkoitukseen tehtyjä nahkiaisuuneja. Niinpä mittaluokka Euroopan suurin on kunnanjohtajankin arvion mukaan vähintäänkin kohtuullinen. Kunta on viime vuodet rakentanut Simojoesta lohijokea, mutta Tavia haluaisi tuotteistaa myös nahkiaisen, samoin kuin toisenkin herrojen herkun ravun. Näin saataisiin sesonkia venytettyä. Eräyrittäjät ovatkin tunnustelemassa nahkiaisen matkailuarvoa.
Kappalehinta
putoaa
Nahkiaisriehassa on monena syksynä paistunut vieraan joen eläjiä, sillä oman virran saaliit eivät ole aina riittäneet markkinaväen tarpeita tyydyttämään. Perjantaina uuneihin pantiin kuitenkin simolaista nahkiaista ja näyttääkin siltä, että parin vikon päästä itse markkinoillakin sitä on saatavilla.
Nelisenkymmentä vuotta Simojoen Suukoskella nahkiaisia pyytäneellä Olli Huttulalla on vahva tuntuma, että kuluva syksy on muutamaa edeltäjäänsä parempi. Pyyntikauden alku on antanut myös monilla muilla joilla lupauksia kohtalaisesta nahkiaissyksystä.
"Ihminen muuttuu, nahkiainen ei, se kulkee aina virrassa", satojen vuosien takaisilla opeilla mertansa tekevä Huttula huomauttaa. "Pyyntitavatkaan eivät ole muuttuneet miksikään vuosikymmenien aikana."
Se, mitä Huttula on merroistaan tänä syksynä nostanut, jää salaisuudeksi. "Nahkiaisenpyytäjä ei pruukaa ilmoitella kappalemääriä." Sen verran nahkiaisia on tullut, että hiillostetun nahkiaisen kappalehinta on lähtenyt laskuun. Vielä alkuviikosta Oulun kauppahallissa nahkiaisesta sai pulittaa kaksi euroa, mutta perjantaina suussa sulavan sai puolellatoista eurolla.
Keminmaan Nahkiaisenpyytäjät myyvät kalamajallaan nahkiaisia euron kappalehintaan.