Napoleonin sotien päättyessä 1814–1815 pidetty Wienin kongressi toi Eurooppaan yli 30 vuotta kestäneen rauhan. Britannia, Venäjä, Itävalta ja Preussi johtivat suurvaltojen väliselle tasapainolle perustuvan turvallisuusjärjestyksen luomista. Myös häviäjävalta Ranska sidottiin yhteiseen järjestelmään.
Britannialla oli tärkeä rooli uuden rauhanjärjestyksen rakentamisessa. Ulkoministeri Castlereagh kantoi huolta varsinkin Venäjän laajentumispyrkimyksistä ja vetosi tsaari Aleksanteriin Euroopan rauhoittamiseksi. Suurvaltojen tulisi pitäytyä uusista aluevaltauksista ja sopia keskinäiset kiistansa diplomatian keinoin. Rauha vaati ’maltillisuutta ja jaloutta’ juuri vahvimmilta.
Pienempien valtojen asema oli toisarvoinen. Puola jaettiin suurvaltojen kesken. Venäjä ei katsonut omien aluevaltaustensa loukkaavan kansojen itsemääräämisoikeutta, sillä sen tulkinnan mukaan muun muassa Suomi ei ollut historiallinen kansakunta. Nikolai Danilevskin kirja ’Venäjä ja Eurooppa’ vuodelta 1871 kuvaa ärtymystä lännen kritiikkiin, joka kohdistui Venäjän laajentumispyrkimyksiin. Kirjan mukaan arvostelu oli täysin epäoikeudenmukaista. Danilevski on ollut viime vuosina Venäjän johdon suosiossa.
Wienin kongressin järjestelmän ansiota oli kuitenkin pitkähkö rauhan aikakausi. Charles Kupchan korostaa kirjassaan ’How enemies become friends’ suurvaltojen hyväksymien pidäkkeiden merkitystä vuonna 1815 syntyneelle turvallisuusyhteisölle. Yksikään valtio ei saanut johtoasemaa. Riitoja ratkottiin kongresseissa, joiden pitopaikka vaihteli.
Toisen maailmansodan jälkeen läntiseen Eurooppaan luotiin huomattavasti vahvempi ja pienille valtioille reilumpi turvallisuusyhteisö. Jälleen keskeistä oli vallan hajauttaminen ja suurvaltojen hyväksymät rajoitteet. Hiili- ja teräsyhteisö loi Ranskan ja Saksan välille vahvan keskinäisriippuvuuden. Aivan uutta oli se, että valtaa delegoitiin ylikansalliselle tasolle Euroopan komissiolle. Tämä antoi pienemmille jäsenvaltioille turvaa suurten määräysvaltaa vastaan. Euroopan yhteisön ja sittemmin unionin päätöksentekojärjestelmässä pienet maat saivat muutenkin kokoaan suuremman vaikutusvallan.
Nyt EU:ssa Ranskan ja Saksan johtoroolin merkitys on noussut uuteen huippuunsa. Poissa on Iso-Britannian tasapainottava ääni. Britit suhtautuivat tunnetusti suurella epäluulolla ylikansalliseen päätöksentekoon, joten nyt on poistunut joitakin pidäkkeitä yhteisten instituutioiden roolin vahvistamiselle. Monesta pienemmästä EU-maasta kuuluu kuitenkin epäilyä komissiota kohtaan. Komission koetaan kuuntelevan liiaksi Saksaa ja Ranskaa. Komissio on perinteisesti ollut pienten jäsenmaiden etujen turvaaja.
Komissio tavoittelee itselleen poliittisempaa roolia, kun muun muassa euroalueen ja EU:n puolustusyhteistyön uudistuksia viedään eteenpäin. Komission presidentti Jean-Claude Juncker pyrkii tarjoamaan johtajuutta ja visiota. Ranskan ja Saksan välisen kompromissin löytyminen on uudistusten kannalta välttämätöntä, joten Pariisia ja Berliiniä on kuunneltava tarkkaan. Pienempien jäsenmaiden kuulijan viittaa sovittaa nyt Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Donald Tusk. Eurooppa-neuvosto edustaa kuitenkin hallitustenvälistä päätöksentekoa, jossa korostuu suurempien jäsenmaiden ääni.
Hallitustenvälisyys on EU:ssa korostunut yhteisöllisyyden kustannuksella, mikä luo kansallisten etujen törmäyksiä.
Vahvimmin sekä komissiota että EU:n johtokaksikkoa vastaan hyökkäävät Puola ja Unkari. Nämä maat tarjoavat ratkaisuksi lääkettä, joka pikemminkin pahentaisi kuin parantaisi ongelmia. Ne korostavat kansallisvaltioiden roolia ja kansallisia etuja, vastakkainasetteluja kaihtamatta. Euroopan integraatio on alun perin luotu ratkomaan juuri tällaisesta asetelmasta juontuvia konflikteja. Vähintään yhtä ongelmallisia ovat Puolan ja Unkarin toimet oikeusvaltiota ja sananvapautta vastaan. Unionin yhteinen arvopohja ei ole olemassa Brysseliä varten, vaan se turvaa kansalaisten oikeudet ja järjestelmän toimivuuden. Yhteiset arvot ja samankaltaiset yhteiskuntajärjestykset ovat myös turvallisuusyhteisön peruspilareita.
Poliittisten järjestelmien väliset erot olivat yksi Wienin kongressin järjestelmän suurimpia haasteita. 1800-luvun Britanniassa ja Ranskassa vahvistui liberaali yhteiskuntajärjestys. Venäjä, Itävalta ja Preussi olivat huolissaan konservatiivisten monarkioidensa säilymisestä. Liberaalien vallankumousten ja demokratian vastustaminen yhdisti jälkimmäisiä, herättäen arvostelua Britanniassa ja Ranskassa. Nationalismin nousu 1800-luvun jälkipuoliskolla ajoi eurooppalaisten valtioiden ulkopolitiikkaa sotaisampaan suuntaan ja vähensi valmiutta kompromisseihin.
Historian haamut on hyvä tunnistaa, kun pohdimme Euroopan nykytilaa ja tulevaisuutta. Yhteisen arvopohjan vaaliminen ja suurten valtioiden valtaa rajoittavat instituutiot ovat EU:n saavutuksia, joista on syytä pitää kiinni.
Kristi Raik on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.