markku.heikkila@kaleva.fi
Kesän korvalla ilmestyi suomeksi amerikkalaisen journalistin Tim Weinerin kirjoittama paksu historia CIA:sta, Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelusta. Tuo kirja on paksu sekä kokonsa että sisältönsä puolesta, ja viimeaikaisten Georgian tapahtumien valossa sitä lukee aivan uusin silmin.
CIA:n historia vyöryttää esiin toisaalta ällistyttävän määrän kyvytöntä tiedustelutoimintaa, jossa tuhannet analyytikot istuvat työpöytiensä takana tajuamatta ollenkaan, mitä maailmassa oikeasti on meneillään ja ymmärtämättä lainkaan sitä kohdetta, jota heidän pitäisi tarkkailla.
Toisaalta se listaa läkähdyttävän määrän salaisia operaatioita, joissa CIA on kaatanut hallituksia, lietsonut vallankaappauksia ja sotia, järjestänyt vaaleja ja ostanut poliitikoita milloin milläkin maailman kolkalla. Rahaa on palanut aivan surutta, ihmisten henki on ollut halpaa.
Kirja päättyy viimeisiin massiivisiin munauksiin: kyvyttömyyteen havaita ja estää Yhdysvaltoihin tehtyjä terrori-iskuja 2001 ja Irakiin tehtyä hyökkäystä pohjustaneeseen täysin väärään tiedustelutietoon.
Suurin osa kirjasta kuvaa kylmän sodan aikaista historiaa. Nyt sitten puhutaan uudesta kylmästä sodasta ja päivitellään Venäjän uhkaa. Kaikki tuntuvat yllätetyiltä. Voi aika luottavaisesti veikata, että Yhdysvaltain tiedustelu oli yhtä pihalla kuin kaikki muutkin siitä, mitä Etelä-Ossetiassa tapahtuisi. Ainakin se olisi loogista jatkoa aikaisemmille erehdyksille.
Mutta CIA:n vaiheet muistuttavat myös siitä, että sodissa ensimmäinen uhri on yleensä totuus. Yhdysvaltain tiedustelupalvelu on vuosien mittaan hyvin usein kyennyt syöttämään haluamaansa tietoa lehdistöön ja manipuloimaan julkista mielipidettä. Jotkut operaatiot ovat haisseet kilometrien päähän, kuten Salvador Allenden kaataminen Chilessä 1973. Jotkut ovat olleet hienovaraisempia, eikä vieraiden maiden vaalien ohjailu ole ollut mikään vieras ajatus.
Ovatko nämä toimintatavat päättyneet nyt, kun "terrorismin vastaista sotaa" käydään loputtoman pitkään ja ehtymättömin resurssein ja kun energiavarojen hallinnasta käydään kamppailua kaikkialla?
Entä onko Yhdysvallat ainoa valtio, joka moista harrastaa?
Ilmeisin vastaus molempiin kysymyksiin on ei. Oleellisin ero ehkä on se, että Amerikassa totuus tapahtuneista yleensä edes joskus vuosien jälkeen selviää arkistojen auetessa. Muualla arkistot ovat kiinni ja pysyvät, vaikka Moskovan kammiot olisivat historiantutkijan aarreaitta.
Juuri nyt Yhdysvaltain varapresidentti Dick Cheney on vierailulla Tbilisissä antamassa tukeaan Georgian johdolle. Hän on ollut enemmänkin puolustusministeriön Pentagonin miehiä presidentti Nixonin ajoista asti, edustanut siis CIA:n kilpailijaa Washingtonin turvallisuuspolitiikan laatikkoleikeissä. Vastapuolelta löytyy pääministeri Vladimir Putin, FSB:n väkeä, ja Moskovan sisäiset valtakuviot ovat yhtä hämäriä kuin aina.
Paras johtopäätös tästä kaikesta on se, että emme todennäköisesti tiedä ollenkaan, mitä oikeasti tapahtuu ja miksi. Vielä kiusallisempi on se mahdollisuus, ettei sitä tiedä kukaan. CIA:lle ja sen myötä Yhdysvaltain johdolle näyttää vuosien mittaan tulleen yllätyksenä kaikki se, mitä se ei ole itse sattunut manipuloimaan. Voi hyvin olla, että aivan sama tilanne on muuallakin.
Silloin kaikki osapuolet syöttävät Georgiasta väritettyä tietoa ja omia tulkintojaan, eikä kukaan edes tiedä, mitä toiset oikeasti tekevät ja miksi. Kaiken nähdyn valossa tämä selitys on aivan yhtä uskottava kuin mikä tahansa muukin.