Presidentti Tarja Halonen julistautui jouluaattona HS:n haastattelussa ulkopolitiikan johtajaksi, uutta perustuslakia tulkiten. Halonen on tasavallan presidenttinä myös puolustusvoimain ylipäällikkö. Näistä kahdesta roolistaan huolimatta hän ei kuitenkaan nähnyt aiheelliseksi antaa suomalaisille uudenvuoden puheessaan pienintäkään vihjettä siitä, mille kannalle hän lopulta kallistuu turvallisuuspolitiikan suuressa linjapäätöksessä tänä vuonna.
Presidentti ei edes arvioinut sitä, milloin turvallisuuspoliittinen selonteko valmistuu. Hän totesi vain: "Eduskunta saa selonteon käsiteltäväkseen kuluvan vuoden aikana."
Niin saa, kun siitä on päätetty jo edellisen selonteon yhteydessä. Mutta tuleeko valmista jo eduskunnan kevätkaudella vai vasta kesälomien jälkeen, sen ulkopolitiikan johtaja jätti auki.
Halosen vähäpuheisuudessa ei ole mitään yllättävää. Hän on painanut liittoutumiskeskustelussa jarrua koko presidenttikautensa ajan, joskin painallus jarrupolkimella on keventynyt kesäkuusta lähtien. Uudenvuoden puheessaan Halonen lähestyi jo liittoutumisen kovia realiteetteja toteamalla, että Suomi on lähtökohtaisesti ollut valmis auttamaan muita jäsenmaita, jos ne apua tarvitsevat.
"Yhtäältä oletamme muiden auttavan meitä, jos me apua tarvitsemme", Halonen lisäsi. Tuohon ajatuskulkuun - avun antoon ja vastaanottoon tietyn järjestelmän puitteissa - perustuu koko liittoutumisen perusidea. Halonen ei kuitenkaan viitannut Natoon, vaan EU-maiden hallitusten välisen konferenssin saavuttamaan yhteisymmärrykseen.
Halonen totesi myös asian, joka kuulostaa itsestäänselvyydeltä mutta johon sisältyi myös aavistus tulkinnanvaraisuutta. Presidentin mukaan "Suomen puolustus on aina ensi sijassa omalla vastuullamme, riippumatta siitä, olemmeko liittokunnan jäseniä tai emme".
Halonen siis ajatteli ääneen, mitä liittoutumisesta voisi seurata. Se on häneltä paljon. Joltakin toiselta se ei olisi yhtään mitään. Siinä sitä on halonologeille pureksittavaa.
Pieniksi jäivät presidentin savumerkit, vaikka hän sai mahdollisuuden pitää turvallisuuspolitiikan suuren linjavuoden ensimmäisen puheenvuoron. Halonen ei voi kuitenkaan kätkeä kynttiläänsä vakan alle pitkään. Myös hän joutuu paljastamaan korttinsa ehkä jo lähikuukausina ja sanomaan, pitääkö hän uudessakin tilanteessa kiinni Suomen nykyisestä liittoutumattomuudesta, jonka jokainen on voinut nähdä vastaavan hänen henkilökohtaisia mieltymyksiään paljon paremmin kuin liittoutumisvaihtoehto.
Vai tunnustaako hän suosiolla sen, että Suomi on jo tosiasiassa luopunut liittoutumattomuudesta hyväksyessään EU:ssa keskinäisen avunannon periaatteen. Tätä mieltähän ovat monet asioita tarkkaan seuraavat ihmiset, joille liittoutumattomuus ei ole dogmi eikä uskon asia, vaan turvallisuuspolitiikan instrumentti.
Instrumentti, jota pitää voida vaihtaa, jos Suomen etu sitä vaatii. Narulla voi vetää, mutta ei työntää.
Liittoutumisen ja liittoutumattomuuden välinen ero on menettänyt Suomen osalta merkitystään ja on jo kuin veteen piirretty viiva. Kun Suomi hyväksyy nyt keskinäisen avunannon periaatteen ja rakenneyhteistyön EU:ssa, sen avuksi tulisi kriisin sattuessa jonkinlainen unionimaiden muodostama yhteenliittymä. Mutta kun EU:lla ei ole omaa armeijaa, se joutuisi käytännössä tukeutumaan Naton joukkoihin. Näin lähellä Natoa Suomi on jo. Puuttuu enää vain, että joku työntää töpselin seinään. Valot syttyvät heti.
Liittoutumattomuus on viime aikojen kehityksen jälkeen enää vain sana, jota Suomi käyttää virallisessa fraseologiassaan. Suomi voi turvautua siihen myös jatkossa, mutta sillä ei ole enää aiempaa uskottavuusarvoa. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ei riitä, että julistamme itse olevamme jotain. Muidenkin pitää uskoa siihen, mitä vakuutamme.
Urho Kekkonen iskosti suomalaisten päähän opin puolueettomuudesta niin syvälle, että liittoutumattomuudesta on muodostunut kansan enemmistölle jonkinlainen absoluuttinen hyve. Kuitenkin puolueettomuuspolitiikka oli Kekkosellekin vain väline. Max Jakobson on luonnehtinut osuvasti Suomen puolueettomuuspolitiikan syntyä 1993 julkaistussa kirjassa YYA-Suomi:
"Suomi jäi toisen maailmansodan jälkeen toteutetussa Euroopan jaossa kahden rajan väliin: idän ja lännen ideologinen raja kulki Suomen ja Neuvostoliiton välissä, mutta YYA-sopimuksen määrittämä sotilaspoliittinen raja Pohjanlahdella. Tämän Suomen kansainväliseen asemaan sisältyneen rakenteellisen ristiriidan sovittamiseksi kehitettiin suomalainen puolueettomuuspolitiikka."
Kekkonen vei maataan koko ajan määrätietoisesti kaikkiin läntisiin yhteistyörakenteisiin, Neuvostoliiton vastustuksesta huolimatta. Kekkosen ajattelun taustalla oli viisas visio, jonka hän paljasti Vaasan kirkkopäivillä 1967:
"Tehtävänämme on harjoittaa sellaista ulkopolitiikkaa, että voimme olla aktiivisesti mukana kaikessa siinä kansainvälisessä toiminnassa, jolla on liittymäkohtia Suomeen, ja että voimme poliittisin keinoin valvoa oikeuksiamme ja puolustaa itsenäisyyttämme." Kekkonen lisäsi, että ulkopolitiikan "on huolehdittava siitä, että me olemme paikan päällä, kun kohtaloistamme päätetään".
Juuri tuosta on kyse tänäkin vuonna, kun Halonen päättää yhdessä Matti Vanhasen hallituksen kanssa Suomen turvallisuuspoliittisesta perusratkaisusta. Olemmeko siellä, missä meitä koskevia ratkaisuja tehdään?
Suomi on hakeutunut kaikkiin muihin läntisiin yhteistyörakenteisiin paitsi Natoon, mutta on jo Naton porstuassa. Edellinen suuri linjaratkaisu oli liittyminen Emuun. On täysin luontevaa, että linja viedään loppuun asti nyt, kun vanhoja idänpolitiikan rasitteita ei enää ole.