Äkkiä ajatellen ei tulisi mieleen, että suomalaisen asuntovelallisen elämä olisi millään tavoin riippuvainen Ranskan, Saksan tai Yhdysvaltojen hallitsijoiden toimista. Mutta niin se vain on. No, miksi sitten?
Budjettialijäämien kasvu euroalueen suurissa jäsenmaissa ja Yhdysvalloissa johtaa aikaa myöten vääjäämättä pitkien korkojen nousuun. Julkisten alijäämien rahoittaminen merkitsee sitä, että tuottaviin investointeihin jää vähemmän rahoitusta. Kulutus vähentyy, kun kotitaloudet varautuvat tuleviin veronkorotuksiin.
Korkojen nousu ei edellytä, että rahapolitiikkaa kiristetään. Vajeiden paisuminen ja pitkien korkojen nousu yleensä kuitenkin myöhemmin pakottavat rahapolitiikan kiristämiseen. Muussa tapauksessa ihmiset alkavat odottaa inflaation kiihtymistä, jolloin pitkät korot nousevat vieläkin enemmän.
Näin lasku lankeaa myös suomalaisille asuntovelallisille kahta kautta: korkokulut nousevat ja vielä samaan aikaan heidän palkkatulojen kasvu hidastuu.
Yhdysvallat on meidän suomalaisten kannalta eri asemassa, koska meillä ei ole maan kanssa yhteistä rahaa. Toisaalta kokemuksesta tiedämme, että pitkien korkojen nousu USA:ssa tietää helposti nousua korkoihin ja kasvun hidastumista myös Euroopassa.
Tämän takia meillä on hyvä syy kantaa huolta siitä, miten kaikkien suurten maiden hallitukset valtiontalouttaan hoitavat.
EU:n piirissä kumppaneiden paimentaminen on määritelty jo perustamissopimuksessa yhteiseksi tehtäväksi. Pelisäännöt on täsmennetty vakaus- ja kasvusopimuksessa.
Paimentaminen toteutuu siten, että jokaisen jäsenmaan julkisen talouden kehitystä seurataan hyvin tarkasti. Jäsenmaalle voidaan antaa varoitus, mikäli alijäämä uhkaa kasvaa liikaa. Jäsenmailta voidaan edellyttää suunnan muutosta, mikäli alijäämä on noussut hyväksyttyjen rajojen yli. Mikäli tämäkään ei auta, voidaan turvautua rangaistuksiin, viime kädessä sakkoihin.
Asiasta tehdään aina ministerineuvostossa päätös, oli sitten kysymyksessä varoituksen antaminen, kehotus korjaaviin toimenpiteisiin ryhtymisestä tai päätös rangaistuksista. Tällainen päätös on poliittinen, ja se eroaa esimerkiksi tuomioistuimen päätöksestä. Tarkoituksena on, että kumppaneiden antama moite riittää palauttamaan horjuvan jäsenen kaidalle tielle.
Mutta mitä tehdä silloin, kun kumppanit eivät ole keskenään tasavertaisia? Pienten ja suurten maiden välillä on muitakin eroja kuin pelkkä koko. Holtiton taloudenpito yhdessä pienessä maassa ei johda korkojen nousuun koko rahaliiton alueella.
Mutta jos moni pieni jäsenmaa käyttäytyy samalla tavalla, korot alkavat ennen pitkää nousta kaikissa rahaliiton maissa. Siksi on pidetty tärkeänä, ettei ensimmäinenkään pieni maa ryhdy "vapaamatkustajaksi". Kun näin oli käymässä Portugalin kohdalla, sitä alettiin heti läksyttää.
Nyt ollaan tilanteessa, jossa kaksi rahaliiton suurinta maata, Ranska ja Saksa, ovat ajautuneet vajeongelmiin. Tämän kokoiset maat eivät voi olla "vapaamatkustajia". Poliittiset päättäjät tietävät hyvin, että ellei alijäämiä varsin pian ryhdytä päättäväisesti supistamaan, korko nousee ja kasvu hidastuu ennemmin tai myöhemmin, vaikka muiden maiden vajeet pysyisivät hyvin hallinnassa.
Voisi olettaa, että Ranskan ja Saksan oma kansallinen etu pakottaa nämä maat ennen pitkää ryhdistäytymään. Kysymys on vain siitä, syntyvätkö tarvittavat poliittiset päätökset riittävän ajoissa, ettei vahinkoa omalle ja muille maille pääse tapahtumaan. Siksi on tarpeen, että myös suuria maita painostetaan kaidalle tielle.
Vakaus- ja kasvusopimukseen on vaadittu erilaisia muutoksia. Yleensä vaatimuksissa on ehdotettu sääntöjen lieventämistä. Tällaiset muutokset heikentäisivät painostuksen tehoa. Nyt ei ole sopiva ajankohta pelisääntöjen muuttamiseksi.
Yhdysvaltain liittovaltion budjetti osoitti vielä kolme vuotta sitten selvää ylijäämää. Parin viime vuoden aikana alijäämä on paisunut hurjaa vauhtia. Veroja on kolmena peräkkäisenä vuotena merkittävästi alennettu, ja viime aikoina myös sotilasmenojen kasvu on paisuttanut alijäämää.
Valtiontalouden alijäämä on USA:ssa reilusti suurempi kuin Ranskassa ja Saksassa. Julkisen velan suhde bruttokansantuotteeseen on kaikissa kolmessa maassa samaa suuruusluokkaa. Silti USA:n lähtökohtia voi pitää Ranskan ja Saksan tilannetta parempana. Veroaste on alempi, eläkkeisiin liittyvät vastuut ovat pienemmät, väestön ikääntyminen tapahtuu hitaammin, ja työvoiman kasvu on nopeampaa kuin manner-Euroopassa. Paremmista lähtökohdista huolimatta on selvää, että pitkään jatkuessaan alijäämä johtaa korkojen nousuun ja kasvun hidastumiseen myös Yhdysvalloissa.
Monet ovat pitäneet USA:n vajeen kasvua esimerkkinä onnistuneesta suhdannepolitiikasta. Veronalennukset ovatkin osuneet sopivaan ajankohtaan. Jos kysymys on suhdannepolitiikasta, silloin voi odottaa, että veroja myöhemmin nostetaan. USA:ssa siihen olisikin Eurooppaa paremmin varaa, koska veroaste on alhainen. Sotilasmenojen kasvu taas ei ole suhdannepolitiikkaa. Lienee kohtuullista odottaa, että niiden rahoitus aikanaan peritään amerikkalaisilta veronmaksajilta eikä meiltä muilta.
Valtiontalouden alijäämän lisäksi amerikkalaiset kärsivät toisestakin ongelmasta, suuresta vaihtotaseen alijäämästä. Se merkitsee sitä, että amerikkalaiset ottavat koko ajan lisää velkaa ulkomailta. Suurin velanottaja on USA:n liittovaltio. Jos kiinnostus liittovaltion liikkeeseen laskemiin velkapapereihin muualla maailmassa jostakin syystä lopahtaa, edessä on korkojen nousu USA:ssa ja dollarin heikkeneminen.
Sekin olisi huono uutinen Euroopalle ja suomalaisille asuntovelallisille. Korot nousisivat ja suomalaisten yritysten kilpailukyky heikkenisi.