Oopperaensi-ilta.
Suomen Kansallisooppera. Leos Janacek: Katja Kabanova. Libretto Ostrovskin näytelmän Ukonilma mukaan säveltäjä. Musiikin johto Jiri Belohlavek, ohjaus Kari Heiskanen, lavastus Markku Hakuri, puvut Marja Uusitalo, valaistus Kimmo Ruskela, rooleissa mm. Karita Mattila, Livia Budai, Lassi Virtanen, Jyrki Anttila, Esa Ruuttunen. Ari Grönthal ja Lilli Paasikivi. Helsingissä 12.12.
Musiikki on onnen lupaus, musiikki tekee alttiiksi rakkaudelle. Harvoin ovat nämä Stendhalin sanat tunkeutuneet väkevämmin mieleeni kuin tässä Katja Kabanova -tuotannossa, joka muodostui Suomen Kansallisoopperalle kiistämättömäksi, odotetuksikin voitoksi.
Musiikin historiassa puhutaan paljon ihmelapsista, mutta varsin harvoin tulee esiin sellaista ilmiötä kuin tshekkiläinen Leos Janacek (1854—1928), joka sävelsi merkittävimmän osan tuotantoaan vasta kuusikymmentä täyttäneenä. Tyyliltään tämä merkillinen nero oli niin omaperäinen, että monet tosissaan uskoivat hänen olevan kerrassaan vailla teoreettista koulutusta. Mutta niinhän Musorgskiakin eli siis säveltäjää, joka luontevasti rinnastuu Janacekiin, monet skolastikot pitivät ideoiltaan sekavana.
Mikään onnekas diletantti Janacek ei todellakaan ollut. Erityisesti hän tutki kansanmusiikkia ja kansankielen intonaatiota ja päätyi mullistavaan yhteyteen puheen ja melodian välillä.
Jonkun puhuessa minulle en välttämättä aina ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta sitäkin paremmin äänensävyn! Tiesin heti, mitä siihen sisältyi; tiesin mitä puhuja tuntee, onko hän ehkä kiihdyksissä; jonkun puhuessa... tunsin ja kuulin, kuinka hän sisimmässään ehkä itki.
Tämä säveltäjän lausuma paljastaa, että vaikka puhemelodia oli hänen ikioma keksintönsä, hän lopulta vain kehitti huippuunsa välitysmenetelmiä, jotka tavallaan ovat jokaisen aidon oopperasäveltäjän tähtäimessä. Kysymyshän ei ole siitä, mitä lauletaan, vaan miten lauletaan niin, että pelkkä sävy kertoo kaiken.
Katja Kabanova syntyi aikana, jolloin iäkäs säveltäjä oli palavasti rakastunut nuoreen Kamila Stösslovaan. Liikuttavasti Katjan ja Kamilan hahmot yhtyvät sävellystyön aikana. Katjani kasvaa hänessä, hänessä, Kamilassa! Siitä tulee yksi hellimmistä teoksistani.
Kansallisoopperan tuotannon ohjasi Kari Heiskanen ja etukäteen tiedettiin, että vedellä on näkemyksessä suuri merkitys. Jaa-a, mitähän lotrausta lie luvassa, onhan toki viljalti mahdollisuuksia tuottaa veden illuusioita ilman, että tosikkomaisesti tarvitsee turvautua itse nesteeseen. Näin kulki ennakkoajatukseni. Se joutui häpeään.
Oopperan loputtua oli selvästi nähtävissä veden sitova merkitys. Ensimmäisessä näytöksessä ihmiset kahlasivat vedessä yhtä epätoivoisesti kuin he pyristelivät kuolettavien yhteiskunnallisten ennakkoluulojen verkossa; vaikutelmaa lisäsi komediallinen ylivire, henkilöiden marionettimainen hyöriskely.
Toisessa näytöksessä näyttämö muuttui sadunomaiseksi ja rakkauden täyttymyksessä vesi ikäänkuin sai roolin elämää ylläpitävänä elementtinä. Ja finaalissa vihdoin lavastaja Markku Hakurin ja valaisija Kimmo Ruskelan yhteistyö tuotti häikäiseviä, lumoavia pisaraveistoksia. Veden rooli yhtyi draaman nousuun, jonka vastaliikkeenä piirtyi nimihenkilön kulku tuhoon ja kuolemaan.
Harrastamme sanonnan pidättyvyyttä, jos toteamme, että musiikin johto oli ehdottoman pätevissä käsissä. Enpä juuri muista orkesterin aiemmin soineen näin viimeistellysti ja syvän ilmaisevasti. Tshekkimaestro Jiri Belohlavek sai eritoten jouset soimaan hurmaavan rakastettavasti ja vivahteikkaasti.
Jo ensimmäisessä osassa Karita Mattila tavoitti täydellisesti Katja Kabanovan labiilin, hätääntyneen, hyperherkän olemuksen, mutta korkeissa äänissä oli paikoin hakemisen tuntua. Myöhemmin työ kohosi tasolle, josta pahin kverulanttikaan ei moittimista löydä.
Vallankin finaalissa hän ja Jyrki Anttila (Boris) tarjosivat suurta näyttämörunoutta kohtauksessa, jossa säveltäjän tyypilliset lyhyet melodiavinjetit nerokkaasti rakentavat pitkää sielullista linjaa. Die Mattila on näyttämöllinen sensaatio, tästä emme pääse mihinkään.
Lauluensemble oli kaikkineen vahva; voi sanoa, että Mattila oli paras vertaistensa joukossa. Livia Budai teki maailman ilkeimmän anopin pelottavan tehokkaasti, Lassi Virtanen luonnehti osuvasti heikkoa Tichon-aviomiestä. Lilli Paasikiven (Varvara) ääni virtasi sulokkaasti juuri musiikin mukaan. Ari Grönthal (Kurdjas) lauloi avoimen miellyttävästi, Esa Ruuttunen rakensi Dikoj-karaktääriä vankasti.
Kansallisoopperan Katja Kabanova on kuudella sanalla sanoen täysipätöistä vientitavaraa mille tahansa näyttämölle maailmassa.