Uudenvuodenpäivä 1983. Lapuan seurakuntakeskuksessa juhlitaan Riitta-Liisa Iikkolan, 18, ja Esa Iso-Tuiskun, 20, häitä. Nuoripari näyttää onnelliselta, mutta takarivin tyttösakki povaa heille pikaista eroa.
He lyövät vetoa, ettei temperamenttinen kaksikko pysy yhdessä vuotta kauempaa. Pikaliittoa tuskin liimaisi ehjäksi heinäkuussa syntyvä esikoinen.
Ystävät ovat hävinneet vetonsa kauan sitten. Iso-Tuiskut ovat olleet naimisissa 33 vuotta. He ovat saaneet kaksitoista biologista lasta, kaksi sijaislasta ja viisi lastenlasta. Vain yksi on joukosta poissa, Mona-Mia.
Valkoisia pintoja, kiiltävää terästä, jättipeilejä, kristallin ja lasin välkettä.
Iso-Tuiskujen koti Ilmajoella on niin valoisa, että paljaalta lakeudelta olohuoneeseen hulmuava valo häikäisee. Talo on kuin sisustuslehden unelma.
Sillä välin, kun Esa Iso-Tuisku paiskii töitä Atrian tehtaalla, hänen vaimonsa moukaroi matalaksi väliseiniä ja sutii maalia karmeihin ja kaakeleihin. Miehelle järjestely sopii.
– Sorkkarauta käteen vain! Paljon mieluummin remontoin kuin ompelen. Lapset tietävät, että rikkinäinen vaate pitää viedä isälle korjattavaksi, Iso-Tuisku nauraa.
Perheen koti ei enää aikoihin ole ollut 1980-luvun kuosissaan, pieni talo pellolla. Talo on kasvanut samaa vauhtia kuin perhe. Uusia makuuhuoneita on rakennettu entisten jatkoksi.
Kaikki lapset eivät ole koskaan asuneet saman katon alla yhtä aikaa. Lapsista vanhimmat, Jan, 33, ja Tanja-Angelika, 31, muuttivat pois kotoa kauan ennen kuin nuorimmat olivat syntyneet.
Kun Riitta-Liisa Iso-Tuisku paljastaa tuntemattomalle lapsilukunsa, sitä pidetään vitsinä.
Hänen habituksensa ei vastaa myyttistä käsitystä pyylevästä ja pullantuoksuisesta suurperheen superäidistä, jolla on aina aikaa pyyhkiä nuhaneniä, mutta ei koskaan aikaa vilkaista peiliin.
Iso-Tuisku on kaunis, vauhdikas viisikymppinen. Hänellä on trimmattu kroppa, siisti meikki ja tatuoitu nimi käsivarressaan. Mona-Mia.
Ulkonäkö pettää. Iso-Tuisku pyörittää suurperherumbaa täyttä päivää, joskus öisinkin. Hän hyörii mukana lastensa jumppa- ja jalkapalloharrastuksissa, auttaa läksyissä, kuskaa, kokkaa ja kantaa huolta.
– Kerran joku kysyi, miten pysyn järjissäni tässä pyörityksessä. Kuka on sanonut, että olen järjissäni? En silti vaihtaisi elämääni kenenkään toisen elämään.
Hetken mietittyään hän myöntää, ettei puhu ihan totta:
– Pahimman hässäkän keskellä mietin, miltä tuntuisi viettää päivä sinkkuna. Siitä minulla ei ole mitään kokemusta. Hyppäsin lapsenkengistä suoraan naimisiin.
Iso-Tuisku tunnustaa, ettei hänen avioliittonsa ole koskaan tuntunut tylsältä ja tasaiselta. On itketty, naurettu ja räiskytty.
– Yksin en olisi pystynyt isoa perhettä pyörittämään. Olemme mieheni kanssa ikuinen taistelupari, mutta hyvä tiimi. Yhteispeli toimii.
Molemmat ymmärtävät myös toisen tarvetta olla yksin. Kun Iso-Tuisku on yksin, hän juoksee.
Viikoittain hän juoksee kymmeniä kilometrejä. Lenkillään hän kipaisee usein ruokakaupassa, parinkymmenen kilometrin päässä Seinäjoella tai Kurikassa.
– Liikunta on selviytymiskeinoni, mielenterveyslääkkeeni ja huumeeni, hän nauraa.
Iso-Tuiskut tietävät, että pienellä paikkakunnalla heidän lapsiluvustaan on joskus supistu.
Heidän ystäviltään on udeltu, liittyykö suurperhekuvioon uskonnollinen vakaumus. Vastaus on yllättänyt monet: eipä liiemmin.
– Olen tehnyt elämässäni tavanomaisesta poikkeavia valintoja ja ollut aina vähän erilainen kuin muut.
Perheenäiti kouluttautui terveydenhoitajaksi, mutta halusi jäädä kotiin hoitamaan lapsiaan.
– Minun ansioluetteloni ovat lapseni. Olen heistä ylpeä, enkä häpeä tunnustaa sitä. He ovat toisiaan auttavia, huolehtivia lapsia. Välillä he ottavat yhteen niin, että raikaa, mutta se on elämää.
Isoa perhettä Iso-Tuiskut eivät alun perin suunnitelleet. Neljännen lapsensa jälkeen he kuvittelivat, etteivät enää saisi lapsia. Kun Iso-Tuisku viiden vuoden jälkeen tajusi odottavansa viidettä lastaan, se tuntui taivaan lahjalta.
Iso-Tuiskut ovat oppineet, ettei kaikkea elämässä voi suunnitella, hankkia ja perustaa. Elämä heittää eteen yllätyksiä, joita kestääkseen ihminen kuolettaa tunteensa. Silloin itkeminen on vaikeaa.
– Yksi pojistani sanoi, että äiti on herkkä kuin teräskattila.
– Kerran puoli kylää luuli, että 4-vuotias poikamme oli hukkunut jokeen. Silloin kytkin tunteeni täysin pois päältä. Ne tulivat voimalla takaisin vasta, kun naapuri löysi Jonathanin elossa.
Iso-Tuisku oli joutunut koteloimaan tunteensa aiemminkin. Hänen molemmat vanhempansa olivat töissä Lapuan patruunatehtaalla, kun tehdas neljäkymmentä vuotta sitten räjähti.
– Kouluun ei tullut tietoa, olivatko isä ja äiti eläviä vai kuolleita. Opettajan mielestä olin tunnevammainen, koska pystyin keskittymään biologian kokeeseen. Sain siitä kympin. Tekeekö se tunnevammaiseksi, että pystyy hillitsemään tuskan?
Iso-Tuiskun isä on nykyisin muistisairaan puolisonsa omaishoitaja.
– Äitini on meillä välillä hoidossa. Haluan, että isäni, maailman hyväsydämisin mies, saa hetken hengähtää. Siitä on huono omatunto, etten voi ottaa äitiä meille useammin.
Kaikkien äitien ja isien pahimman painajaisen Iso-Tuiskut kohtasivat elokuussa 2007. Heidän nuorin lapsensa Mona-Mia kuoli elettyään seitsemän päivää. Vauvan keuhkoja painoi palleatyrä.
Lapsen kuolema musersi äidin. Enää hän ei kyennyt kirjoittamaan päiväkirjaa eikä hauskoja muistoja lastensa vauvakirjoihin.
– Mikään ei tunnu pahemmalta kuin oman lapsen kuolema syliin. Mona-Mian mukana hautasin ison palan itseäni.
Vanhemmilleen Mona-Mia on yhä elävä, kahdestoista lapsi.
Eräänä kauniina kesäpäivänä kaksi vuotta myöhemmin suurperheen elämässä alkoi uusi aika. Iso-Tuiskut katselivat järven rannassa polskivaa pientä tyttökolmikkoaan ja nuorinta poikaansa.
– Yhtäkkiä Esa sanoi, että katso nyt: tuo näky ei ole tuossa enää pitkään. Mitä jos mietittäisiin sijaislasta?
Aluksi kysymys pelotti Riitta-Liisa Iso-Tuiskua. Hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi ainoatakaan menetystä. Sijaislapsesta luopuminen voisi olla edessä, jos biologiset vanhemmat niin haluaisivat.
– Uskallus tuli vasta sitten, kun menettämisen pelko oli hälvennyt.
Ensin heille muutti Makke, 6, ja sitten Iia, 4. Molemmat tulivat vauvoina. Kumpikin on erityislapsi erityistarpeineen.
– Lapsilleni olen opettanut, ettei kukaan heistä ole yhtään sen huonompi kuin muut, mutta ei myöskään parempi. Kaikki ovat yhtä arvokkaita. Onneksi oppi on mennyt perille.
Joka ilta nukkumaan mennessään Iso-Tuisku ristii kätensä ja käy mielessään läpi kaikkien lastensa kasvot.
– Sillä tavoin tavallaan siunaan heidät.
Sijaislapsista käytetään jutussa heidän lempinimiään.
Äitienpäivänä Janin, Tanja-Angelikan, Jonnen, Kristianin, Henrin, Sebastianin, Jonathanin, Angelinan, Eyan, Cia-Catharinan, Antonin, Mona-Mian, Maken ja Iian äidille luovutetaan Helsingissä Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitali kultaristein. Hän arvostaa kasvatustyöstä saamaansa tunnustusta, vaikka ei pidä sanasta ”kasvatus”.
– Jonne sanoi kerran, ettei ole koskaan kokenut minua kasvattajaksi, vaan ohjaavaksi ja neuvovaksi äidiksi. Ruoho ja lapset kasvavat kasvattamatta!