Periaatteessa vähemmistöihin kuuluvien ihmisten on hyvä elää ja asua Suomessa. Käytännössä ei niinkään. Nurjan suhtautumisen saavat kokea kaikki toisenlaiset - kaikki, jotka erottuvat harmaasta massasta. Etenkin omat kansalliset vähemmistömme ja koko ajan kasvava muilta mailta muuttavien joukko.
Suomi on kylmä maa, vieraalle kylmempi ja etnisille (rodullisille) vähemmistöille kylmin. Tästä antaa viitteitä Oulun ammatillisessa opettajakorkeakoulussa tehty opinnäytetyö. Sen mukaan ulkomaalaisopiskelijat kokevat, ettei Oulu ole erityisen miellyttävä paikka ulkomaalaiselle. Varsinkin työhönotossa he kokevat syrjintää.
Muista maista tulleita ihmisiä näkee Oulun katukuvassa jonkin verran. Kovin kansainväliseksi kaupunkia ei kuitenkaan voida lukea. Mikäli Oulu kulkee muun Euroopan tahdissa, ja miksi ei kulkisi, ulkomaalaisten määrä kasvaa. Tähän on viisasta varautua hyvissä ajoin.
Vähemmistövaltuutetun toimistossa esiteltiin maanantaina tutkimus - Etnisen syrjinnän vastaisen neuvonnan kehittäminen. Anteeksi tuo sanahirviö. Se taitaa hieman syrjiä itse itsestään eli työntää luotaan. Mutta itse asiaan. Tutkimuksen mukaan syrjinnän kohteeksi joutuvien vähemmistöihin kuuluvien ihmisten on vaikea saada neuvoja, miten he voivat menetellä, kun heidän oikeuksiaan loukataan. Tämän vuoksi ei ole ihme, että suurin osa syrjintätapauksista jää piiloon.
Tutkimuksessa haastateltiin pääasiassa viranomaisia ja kansalaisjärjestöjen edustajia. Eräs haastateltava arvioi, että peräti 80 prosenttia syrjinnästä ei tule julki. Luku tuntuu uskomattoman suurelta. Mutta yhtä lailla se voi olla totta. Ainakin jokaiselle syrjinnän kohteeksi joutuvalle se on 100-prosenttisesti totta.
Työttömyystilastot vahvistavat, kuinka eriarvoisessa asemassa vähemmistöt ovat työmarkkinoilla. Vähemmistöjen työttömyys on moninkertainen valtaväestöön verrattuna. Ero on niin suuri ja eri vähemmistö- ja ammattiryhmät kattava, ettei se ole selitettävissä juuri muulla kuin syrjinnällä. Työnsaantimahdollisuudet ovat pitkälti itsestä kiinni; siitä, että kykenee työllistämään itse itsensä.
Vähemmistöt eivät odota, että heitä paapotaan kotiin. Suurin osa heistä, niin kuin valtaväestäkin, haluaa elää tavallista elämää ja tulla toimeen omalla työllään. Työ on yhä avain tasa-arvoon ja ihmisoikeuksiin. Vastaavasti työttömyydestä seuraa turhautuneisuutta. Ja kun pettymys kasaantuu, voivat Ranskan levottomuuksien kaltaiset mellakat olla joskus todellisuutta täälläkin.
Koska vähemmistöihin suhtaudutaan nurjasti, se hidastaa heitä hakemasta apua. Tätä ruokkivat myös karut muistot kotimaasta, missä oman hengen säilyttämiseksi parempi oli, jos piti suunsa kiinni.
Sen lisäksi, että vähemmistöissä saatetaan pelätä ottaa yhteyttä, välttämättä ei edes tiedetä, mikä viranomainen vastaa mistäkin asioista. Jos yhdeltä luukulta ohjataan toiselle luukulle eikä sielläkään tiedetä mitä asialle tehdä, ei ihme, jos asian hoito jää siihen.
Vähemmistövaltuutetun toimistossa tehdyssä tutkimuksessa esitetään myös keinoja, miten ihmiset saisivat asianmukaisen kohtelun. Yhtenä tällaisena ehdotetaan, että kuntiin nimettäisiin henkilö, jonka puoleen voisi kääntyä ja jonka puheille kaikki tietäisivät ohjata.
Jos valtaväestössäkin koetaan luukulta luukulle juoksuttaminen rasittavaksi ja siitä pyritään eroon, miten sen kokevat ihmiset, jotka ovat tai tuntevat olevansa vieraalla maalla. Juoksuttaminen on nöyryyttävää. Se on viesti siitä, ettei sinusta välitetä, ettei sinun kannata vaivautua.