Talvi-, jatko- ja Lapin sodassa kaatui 94 000 suomalaista sotilasta, joista kaksi kolmasosaa kuljetettiin kaatuneiden evakuoimiskeskusten kautta kotiseuduilleen. Suomi oli toisen maailmansodan maista ainoa, joka ryhtyi näin mittavaan kaatuneiden siirtoon.
Kaatuneiden evakuointi kotirintamalle vastasi monen suomalaisen mielikuvaa siitä, missä oli oikean suomalaisen sotilaan hauta. Itsestään selvää toiminta ei kuitenkaan ollut vielä talvisodan alussa, mutta vähitellen siitä tuli virallinen käytäntö, josta ei luovuttu edes kesällä 1944 ilmenneiden kuljetusongelmien takia.
Kaatuneiden kotiuttamisesta huolehtivat erityiset Kaatuneiden evakuoimiskeskukset (KEK), jotka olivat kunkin armeijakunnan alaisia.
Kaatuneiden tunnistaminen oli suunniteltu tapahtuvaksi tuntolevyjen avulla, mutta tässä ilmeni ongelmia. Niinpä talvisodassa otettiinkin käyttöön tuntokortti, jota käytettiin myös jatkosodassa.
os kaatuneita ei voitu kuljettaa kuljetusvaikeuksien tai lämpimän sään takia kotiseudulle, heidät haudattiin ensin kenttähautoihin. Sieltä heidät kuljetettiin myöhemmin kotiseuduille. Tuntemattomiksi jääneet vainajat haudattiin sotatoimialueen lähellä sijaitseviin sankarihautausmaihin.
Kaatuneen kotipitäjässä suojeluskunta otti vainajan vastaan sekä järjesti yhdessä seurakunnan ja omaisten kanssa hautauksen sankarihautausmaahan. Lähde: Ilona Kemppainen, "Isänmaan uhrit. Sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana", SKS 2006.
