Adolf Ehrnrooth pystyi pitkän elämänsä aikana nousemaan kokonaisen aikakauden symboliksi ja kansaa kokoavaksi hahmoksi. Hänen hautajaisistaan tulee koko kansaa koskettava tilaisuus.
Tänään lauantaina nähdään ja koetaan kansallinen muistotapahtuma, jonka kaltaista voi joutua odottamaan pitkään. Jalkaväenkenraalin ja Mannerheim-ristin ritarin Adolf Ehrnroothin arvostus nousi nousemistaan hänen pitkän elämänsä aikana. Viime vuosina hänen väkevä persoonansa ja omintakeinen puhetapansa vetosivat myös nuorisoon, joka on uudella tavalla oppinut arvostamaan Suomen selviytymistä sotavuosien aikana.
Kenraali Ehrnrooth ei ole sotasankareista viimeinen. Enää ei kuitenkaan ole elossa ketään toista sotavuosien hahmoa, joka olisi samalla tavalla koko kansan tuntema ja kunnioittama. Tämän vuoksi tämän päivän valtiollisiin hautajaisiin ja niiden sotilaallisiin kunnianosoituksiin liittyy poikkeuksellisen paljon historian havinaa. Kyse ei ole vain kenraali Ehrnroothista henkilönä, vaan kaikesta siitä, mitä hän edusti.
Kyseessä on Suomen nykyisen sukupolven ehkä viimeinen suuri tilaisuus osoittaa kunnioitusta ja kiitollisuutta heille, jotka taistelivat ja säilyttivät Suomen itsenäisenä. Marsalkka Mannerheim kuoli kauan sitten, ja ratsastajapatsas Helsingin keskustassa edustaa jo etäiseltä tuntuvaa historiaa. 1960-luvulla ja 1970-luvulla sotien veteraanit olivat vielä hyvissä voimissa, mutta yleiset arvostukset olivat tuolloin toisenlaisia kuin nyt. Heitä ei juuri kuunneltu. Se ei ollut poliittisesti korrektia.
Kenraali Ehrnroothin hahmo nousi vähitellen täyttämään sitä tyhjiötä, joka oli syntynyt. Veteraanit tarvitsivat kasvot ja äänen. Hän pystyi ne tarjoamaan.
Vaikka Ehrnrooth pääsi ansioistaan Mannerheim-ristin ritariksi, hän ei suinkaan ollut ainoa sotavuosina kunnostautuneista johtajista. Sen sijaan hänestä tuli myöhemmin muulla tavoin ainutlaatuinen hahmo. Sodan jälkeen Ehrnrooth teki vielä mittavan uran eri tehtävissä puolustusvoimien palveluksessa. Eläkkeelle hän jäi vuonna 1965.
Tuossa vaiheessa tuskin moni aavisti, että kenraalilla olisi vielä vuosikymmenten jälkeenkin paljon annettavaa maalleen. Hän teki sen ennen muuta nousemalla uudelleen virinneen ja nuorison keskuuteen levinneen isänmaallisuuden keulakuvaksi. Ehrnrooth korosti veteraanien asian ja maanpuolustuksen tärkeyttä tavalla, joka oli aito ja uskottava.
Omalla olemuksellaan hän pystyi näin kantamaan sukupolvien yli viestiä, jonka säilyminen on olennaisen tärkeää kansakunnan historiallisen tajun kannalta. Monen suomalaisen mieleen on syöpynyt lähtemättömästi kuva kenraali Ehrnroothista saapumasta ensimmäisenä linnan juhliin itsenäisyyspäivänä. Suomessa on tuskin ollut ketään toista yli 90-vuotiasta, jonka sanomisia olisi kuunneltu yhtä kiinnostuneesti ja arvostaen.
Adolf Ehrnrooth ei missään vaiheessa ollut huipulla ratkaisemassa Suomen kohtaloita. Siinä mielessä hänestä ei voi puhua kansallisena suurmiehenä. Mutta koko hänen elämänkaarensa ja se, mitä hän nousi edustamaan, antaa oikeutuksen puhua suuresta suomalaisesta.
Suomen koko poliittinen johto ei suotta ole paikalla hautajaisissa. Ilman Ehrnroothin sukupolvea koko maa olisi kokenut aivan toisenlaisen kohtalon. Suomalaisilta jäi sotien jälkeen sanomatta paljon sellaista, mitä olisi tehnyt mieli lausua ääneen. Kansallista tilintekoa sodassa taistelleiden ansioista ei ole koskaan tehty kunnolla. Tänään on siihen yksi mahdollisuus ainakin vertauskuvallisessa mielessä.