Puolustusvoimat kokee suurimman rakennemuutoksensa sitten sotavuosien. Silti armeijan suurimmat haasteet ovat vasta edessä.
Vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon täytäntöönpano on meneillään. Suomen puolustusvoimien organisaatio muuttuu vuodenvaihteessa tavalla, jota kuvataan suurimmaksi rakennemuutokseksi sitten viime sotien. Ulospäin tuosta muutoksesta ei silti huomaa paljonkaan. Pohjois-Suomessakin vaikutukset ovat vähäisiä. Pohjoisen maanpuolustusalueen nimi vaihtuu Pohjois-Suomen sotilaslääniksi. Uudistus vaikuttaa eniten esikuntien tehtäviin ja suunnitteluun.
Valtakunnan mitassa suurin uusi asia on, että maavoimista tulee puolustushaara meri- ja ilmavoimien tapaan. Pääesikunta keskittyy tästä lähtien koko puolustusvoimien asioihin kokonaisuutena, ja maavoimille perustetaan oma esikuntansa Mikkeliin. Samalla merivoimien esikunta muuttaa Helsingistä Turkuun. Uudistuksen myötä Suomen puolustushaararakennekin muuttuu Nato-yhteensopivaksi.
Oleellisinta koko muutoksessa ei silti ole organisaatiolaatikoiden pyörittely vaan se, että uusien sotilasläänien ei ole enää tarkoitus kyetä itsenäisiin sotatoimiin entisten maanpuolustusalueiden tapaan. Alueellisen puolustuksen periaate on yhä voimassa, mutta iskukykyisimpiä prikaateja aiotaan käyttää armeijakuntana keskitetysti useamman sotilasläänin alueella - siis siellä, missä tilanne niin vaatii.
Alueellisesta ajattelusta ollaan hivuttautumassa valtakunnanlaajuiseen ajatteluun. Tähän liittyy myös armeijan kannalta hyvin keskeinen projekti eli mahdollisimman reaaliaikaisen tilannekuvan luonti koko maasta keskitettyjen johtamis- ja tietojärjestelmien avulla.
Taustalla vaikuttaa, että joukkoja on entistä vähemmän ja että varautuminen sodankäyntiin on entistä teknisempää, mutkikkaampaa ja kalliimpaa. Täysimittainen aseellinen maahanhyökkäys talvisodan tapaan on uhkakuvana hyvin epätodennäköinen, mutta sellaisenkin torjuntaan Suomi varautuu. Siinä ohella on varauduttava paljoon muuhunkin rajoitettujen iskujen torjunnasta terrorismiin, virka-avun antamiseen ja kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan.
Maanpuolustuksen itsestään selvä lähtökohta on yleinen asevelvollisuus, joka tosin alkaa länsimaista olla itsestäänselvyys enää vain Suomessa. Naapurimaa Ruotsi on parhaillaan aikeissa luopua siitä. Suomessa vastaava keskustelu ei ole poliittisesti mahdollista eikä tarpeellistakaan. Niinpä kotilomilla liikkuvat varusmiehet pysyvät tavallisena näkynä katukuvassa vielä hamaan tulevaisuuteen ja varuskunnat sävyttävät yhä monen paikkakunnan elämää eri puolilla maata. Tosin niitä on takavuosia harvemmassa, mutta uusia leikkauksia ei ainakaan toistaiseksi ole näköpiirissä.
Edessä on kuitenkin jälleen uusia muutoksia. Nyt toteutetaan vuoden 2004 selonteon päätöksiä, mutta uuden turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon laadinta on alkavana vuonna jo täydessä käynnissä. Siinä pitäisi jotenkin löytää tasapaino yleiseen asevelvollisuuteen perustuvan järjestelmän ja kustannuksiltaan aina vain kohoavan puolustusteknologian välillä.
Tämän yhtälön ratkaisu on vuosi vuodelta vaikeampaa, sillä määrärahojen tuntuva lisäys ei ole mahdollista. Suuntauksena on monien toimintojen keskittäminen enemmän valtakunnallisesti. Sellaisen ajattelun ei kuitenkaan olisi syytä johtaa alueellisten toimintojen kuristamiseen, sillä alueellinen läsnäolo ja koulutus on erottamaton osa yleistä asevelvollisuutta.