Pohjoismaisuus pysyy ja vahvistuu, näinä aikoina etenkin talouden kautta. Poliitikot sen sijaan ovat jossain harharetkillä. Ei esimerkiksi juuri näy kansanedustajia, jotka liputtavat pohjoismaisilla kontakteilla. Sellaista voi kutsua lähisokeudeksi.
Viime viikolla julkaistiin Unicefin selvitys siitä, missä asuvat rikkaiden maiden onnellisimmat lapset. Hollanti voitti, ja sitä seurasi kolme pohjoismaata: Ruotsi, Tanska ja Suomi. Norjakin tuli kohta perässä, Islantia ei tähän ollut tutkittu.
Sama kuvio toistuu likimain aina, kun tehdään kansainvälisiä vertailuita. Hyvinvointi, talous, onnellisuus, elämän laatu, ympäristö, koulutus -- joka kerta pohjoismaat ovat aivan kärkijoukoissa kaikessa hyvässä. Keskinäinen järjestys vaihtelee, mutta mikään muu maajoukko ei kerrasta toiseen menesty tällä tavalla.
Siitä voi kai tehdä vain yhden johtopäätöksen: pohjoismaisessa yhteiskuntamallissa ja elämäntavassa on jotain, jota on pakko pitää erittäin onnistuneena. Mutta milloin viimeksi joku poliitikko julistautui nordistiksi, pohjoismaisuuden ystäväksi?
Ulkoa katsoen kyseessä on hyvin yhtenäinen alue, ei vähiten samantapaisten lippujen vuoksi. Mitähän silti tapahtuisi, jos maat nyt suunnittelisivat lippunsa kokonaan uudelleen puhtaalta pöydältä? Onko pohjoismainen identiteetti yhä niin vahva, että se saisi kokonaisen valtioryhmän laatimaan tärkeimmän kansallisen symbolinsa yhteisen kaavan pohjalta?
Toivottavasti olisi, mutta epäilläkin voi. Tilanne on jotenkin kaksijakoinen. Yhteisyyden tunne tuntuu kansalaistasolla rapautuneelta, samaan aikaan kun pohjoismaat tosiasiassa kasvavat koko ajan yhä enemmän yhteen, etenkin taloudessa. Uutisia pohjoismaisista yrityskaupoista kuulee harva se päivä. Samoja tuotemerkkejä ja liikkeiden nimiä on katukuvassa Rovaniemeltä Stavangeriin. Toimintamallina on ottaa ensin pohjoismaat kotimarkkinaksi ja tähyillä sitten vielä laajemmalle.
Mutta muutakin tapahtuu. Ilman mitään erityisiä isoja sopimuksia, pienin askelin, puolustusvoimat tekevät yhä enemmän yhteistyötä -- Suomi ja Ruotsi, Ruotsi ja Norja, Norja ja Islanti, etenkin nyt kun amerikkalaiset häipyivät kokonaan Keflavikista. Yhteinen kansainvälinen kriisinhallinta muuttuu rutiiniksi, tapa harjoitella yhdessä laajenee.
Silti julkinen puhe pohjoismaisuudesta alkaa olla yhä harvinaisempaa. Hyvä esimerkki on Suomen meneillään oleva vaalikamppailu. Kun siinä puhutaan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, puhutaan EU:sta, Venäjästä, Natosta tai Yhdysvalloista, tai sitten hypätään saman tien globaaleihin asioihin. Suomen roolista pohjoismaana ei kukaan tunnu puhuvan mitään. Eikä kyllä Ruotsinkaan vaaleissa vastaavaa teemaa sivuttu.
Pohjola-Norden-järjestöjen merkitys kansalaisjärjestöinä on kadonnut aivan olemattomiin. Suomalaisessa keskustelussa niistä ei kuulu tuon taivaallista. Kouluopetuskin tuntuu saavan usein aikaan jotain aivan muuta kuin luontevan tavan suhtautua ruotsin kieleen toisena kansalliskielenä ja käyttökelpoisena henkisenä pääomana.
Sinänsä Suomessa seurataan Ruotsin asioita tiedotusvälineissä erittäin tiiviisti. Pohjoismaisissa kuvioissa se on suuri poikkeus. Tanskan ja Norjan seuraaminen on Suomessa paljon vähäisempää, saati sitten vielä toisinpäin. Esimerkiksi ketään suoraan Suomesta Norjaan raportoivaa norjalaista toimittajaa ei ole.
Pohjoismaisten instituutioidenkaan toiminta ei enää juuri näy. Ministeritapaamiset häipyvät rutiiniin. Pohjoismaiden neuvoston kokousten yhteydessä on tapana kirjoittaa lehtikommentteja, joissa sanotaan, että tämä yhteistyö on kyllä hyödyllistä mutta se kaipaa uusimista. Harva poliitikko käyttää noita foorumeita uusiin tärkeisiin avauksiin.
Neuvoston ja ministerineuvoston päämajaan, natisevaan ja sokkeloiseen vanhaan taloon hienolla paikalla Kööpenhaminan keskustassa kiinnitetään huomiota lähinnä silloin, kun joku oman maan poliitikko on sinne saamassa jonkin nimityksen. Mitä hänen on siellä määrä tehdä, se jää hämärämmäksi.
Tätä voi kai kutsua lähisokeudeksi. Nenän alla on jotain ainutlaatuista, mutta koska se on siinä koko ajan, sitä ei enää huomata.
Pohjoismaat ovat, kuten tunnettua, ratkoneet EU- ja Nato-suhteensa aivan eri tavalla. Varsinainen uutinen tässä on, kuinka vähän se lopulta on mihinkään vaikuttanut. Pohjoismaisen yhteisyyden perusteet ovat jossain paljon syvemmällä, yhteiskuntien samankaltaisuudessa.
Sekä EU:n että Naton tulevaisuuden kehitys on melkoinen arvoitus, eikä kummastakaan ole antamaan yhdellekään jäsenmaalle omaa identiteettiä. Sen sijaan kun suomalaisuutta, ruotsalaisuutta, norjalaisuutta, islantilaisuutta tai tanskalaisuutta raaputtaa, kyllä sieltä aina ensin tulee esiin pohjoismaisuus ja sitten jotain muuta.
Olisiko politiikassakin aika kaivaa vanha kunnon "nordismi" esiin koipussista? Muuten tässä käy niin, että talouselämä ehtii yhdentää koko Pohjolan sillä välin kun poliitikot katselevat muualle. Ei silti, juuri talouden kautta arjen pohjoismaisuus vahvistuu nyt kaikkein tehokkaimmin. Vielä kun saataisiin Suomen ja Ruotsin yhteinen jääkiekkoliiga.
- - -
Belkomurin rata etenee, siis liikenneyhteys Uralilta kohti Barentsin alueen satamia. Venäjän liikenneministeri Igor Levitin sanoo hyväksyneenä projektin. Jos siihen liitetyt visiot tulevaisuuden kuljetusreiteistä koskaan toteutuvat, silloin muuttuvat näkymät Oulunkin ratapihalla. Milloin, se on eri asia. Vuosiluku melko varmasti kuitenkin alkaa kakkosella.