Tulevissa presidentinvaaleissa pieni ei ole kaunista ainakaan silloin, kun voittopokaali jaetaan. Kaikki tietävät, että tuleva kisa on kolmen suuren - SDP:n, keskustan ja kokoomuksen - ehdokkaan välinen verinen taisto. Tästä huolimatta lähes kaikki eduskuntapuolueet hinkuvat mukaan presidenttikisaan omalla ehdokkaallaan.
Jostain kumman syystä pienpuolueilla on sellainen käsitys, että ne pystyisivät vaalikampanjan aikana todella kirkastamaan omaa profiiliaan ja tuomaan esille omia linjauksiaan. Tämä on pitkälti harhakuvitelmaa. Presidentin valinta on jo muutenkin ennen kaikkea henkilövaali. Nyt siitä on myös leimallisesti tulossa Tarja Halosen, Matti Vanhasen ja Sauli Niinistön välinen ottelu.
Vaikka historia toistaisi itseään, se ei tee niin tulevissa vaaleissa. Ruotsalaisella kansanpuolueella eikä millään muullakaan pienpuolueella ole uutta elisabet rehniä, joka yllättäen yltäisi toiselle kierrokselle. Puuttuu myös vuoden 1994 vaalin kaltainen sosiaalinen tilaus naisehdokkaalle.
Vihreiden Heidi Hautala, josta viime viikonvaihteessa tuli ensimmäinen virallinen presidenttiehdokas, on kyllä hyvä keskustelija ja rohkea haastaja, mutta hänestäkään Suomi ei saa seuraavaa presidenttiä. Tarjoavathan jopa vihreät itsekin Hautalaa vain harjoitusvastustajaksi istuvalle presidentille. Melko outo syy lähteä kisaan mukaan. Tunnustetaanhan samalla suoraan omat olemattomat mahdollisuudet.
Välillä näytti jo siltä, että osa pienpuolueista katsoi tilannetta realistisesti. Sitten tapahtui joku hurahdus tai iski jonkinlainen vaalisokeus. Nyt kahdeksasta eduskuntapuolueesta seitsemän on asettamassa ensi vuoden tammikuun presidentinvaaleihin oman ehdokkaan.
Poikkeuksen tekee vain vasemmistoliitto. Kuten viime kerralla se menee nytkin SDP:n tulevan ehdokkaan Tarja Halosen taakse. Tosin vasemmistoliitto ei puolueena ota virallista kantaa Halosen tukemiseen. Puolueen johto ja jäsenet näyttävät väriä yksityishenkilöinä. Käytännössä ero on vain semanttinen.
Epävirallisesti perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini taisi ehtiä ensimmäisenä julistamaan tulevan presidenttiehdokkuutensa. Se sinetöidään kesän puoluekokouksessa ilman suurempaa miettimistä.
Sen sijaan RKP:ssä ja kristillisdemokraateissa puoluejohto oli pitkään sitä mieltä, että omaa ehdokasta ei kannata asettaa, sillä se olisi sekä energian että rahan tuhlausta.
Tulossa onkin miljoonan euron taistelu. Tämän suuruisia ovat jokaisen kolmen suuren puolueen vaalibudjetit. Pienet voivat nähdä tällaisesta summasta vain unta, kuten oman ehdokkaansa noususta presidentiksikin.
Tästä huolimatta myös RKP:n puheenjohtaja Jan-Erik Enestam ja kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen ovat nyt oman ehdokkaan asettamisen kannalla.
Enestam yritti ensin tehdä minkä pystyi pitääkseen puolueensa erossa presidentinvaaleista. Kentän niukahko enemmistö halusi toista ja Enestam taipui toteamaan: Parempi olla omalla ehdokkaalla liikkeellä kuin katua myöhemmin.
Tosin kansanedustaja Eva Biaudet´n ja europarlamentaarikko Henrik Laxin ehdokaskisasta meinasi tulla floppi ennen kuin se alkoikaan. Lax ilmoitti "pitävänsä taukoa presidentinvaaleista" siihen asti, kunnes RKP:n puoluehallitus toukokuun 13. päivänä päättää, kenestä tulee puolueen ehdokas.
Jotkut kiirehtivät jo tulkitsemaan, että Lax kieltäytyy esiintymästä Biaudet´n kanssa. Puskaradio kuiski, että tämä on pelkuruutta ja prinsessanherkkyyttä, kun joutuu kilpailemaan ehdokkuudesta. Lax vetosi eurokiireisiin. Osa naureskeli, että Brysselissähän onkin paras parsa-aika!
Jonkinlainen vaaliralli on nyt tulossa. Mutta valittiin RKP:n ehdokkaaksi kumpi tahansa, hän tuskin kykenee kokoamaan edes puolueen omia rivejä taakseen.
Kristillisdemokraattien Päivi Räsänen taas elätteli toiveita porvareiden yhteisehdokkaasta. Kun siitä ei tullut mitään, paine asettaa oma ehdokas kasvoi. Räsäsellä ei vain ole vielä yhtään ehdokasehdokastakaan.
Entistä puheenjohtajaa Bjarne Kallista suostutellaan, mutta hän empii yhä. Räsänen ei kertomansa mukaan ole ehdokkaaksi "tässä vaiheessa" valmis. Jos Kallis ei suostu, Räsänen voi joutua itse lähtemään kisaan.
Vaikka olisi kuinka kaunista, oikeudenmukaista, tasa-arvoista ja demokraattista, että kaikki presidenttiehdokkaat saisivat vaalikeskusteluissa yhtä paljon puheaikaa, näin ei tapahdu. Eniten äänessä tulevat - nytkin - olemaan niin sanotut pääehdokkaat.
Pikkupuolueiden ehdokkaat jäävät auttamatta suurempien jalkoihin. Heistä tulee vaalitaistossa pitkälti statisteja. Suuret vievät ja pienet vikisevät.
Taitaa käydä niin, että harvaa äänestäjää suuremmalti kiinnostaa se, mitä minipuolueiden ehdokkaat vaalipaneeleissa sanovat. Enemmistön katse kohdistunee ensi metreiltä alkaen Haloseen, Vanhaseen ja Niinistöön.
Todennäköisesti pikkupuolueet liioittelevat näkyvyyttä, jonka ne uskovat omalla presidenttiehdokkaalla saavansa. Jo monissa aikaisemmissa vaaleissa on käynyt niin, ettei pienpuolueen ehdokas ole päässyt edes puoluekannatuksen tasoon. Näin kävi viimeksi Hautalallekin. Osahan lipeää heti voittajan puolelle.
Tuskin veikkaa väärin, jos ennustaa, että ainakin osa pienpuolueiden presidenttiehdokkaista istuu taas televisiotenteissä sormi sojossa puheenvuoroa anelemassa. Ääneen päästyään ainakin joku ryhtyy marmattamaan: eihän täällä tahdo saada puheenvuoroa...
Siihenpä se oman ja puolueen linjan esittelyaika sitten helposti tuhraantuukin. Kallista lystiä pienille.