Kuvat Hongkongista ja Moskovasta ovat kuin kopioita: enimmäkseen nuoret ihmiset osoittavat pelottomasti mieltään, vaikka poliisi käyttää heitä vastaan säälimätöntä väkivaltaa.
Tyytymättömyys purkautui molemmissa miljoonakaupungeissa vähästä.
Hongkongilaiset lähtivät kaduille, kun kaavailtu lakiesitys olisi mahdollistanut sen, että etsintäkuulutettuja voisi luovuttaa Hongkongista Kiinaan, joka ei ole mallioikeusvaltio.
Moskovalaiset lähtivät kaduille, kun vallanpitäjät estivät todellista oppositiota edustavien asettumisen ehdolle Moskovan kaupunginduuman eli valtuuston syyskuisiin vaaleihin. Mieltä on osoitettu muuallakin, muun muassa Pietarissa.
Suuret muutokset ovat perinteisesti lähteneet liikkeelle pienestä. Muutosta haluavien alun perin asettamat pienet tavoitteet ovat joko paisuneet vanhan vallan kaataneiksi kansannousuiksi tai sitten vallanpitäjät ovat murskanneet mielenosoitukset.
Mustiin pukeutuneiden mielenosoittajien tavoitteet ovat kasvaneet Hongkongissa, mutta eivät Moskovassa, ainakaan vielä. Joka tapauksessa kaupungit mittaavat epädemokraattisia järjestelmiä, ovatko ne valmiit murtamaan vastarinnan hinnalla millä hyvänsä.
Massiivisen väkivallan käyttö on lähellä Hongkongissa. Kaikki järkisyyt puhuvat tätä vaihtoehtoa vastaan, mutta jos liikehdintä ei lopu, sekin voi olla edessä.
Nyt on menossa hermosota, jossa Kiina kerää joukkoja Hongkongin lähistölle salaamatta sitä mitenkään, päinvastoin.
Seurasin 30 vuotta sitten Tiananmenin mielenosoituksia Pekingissä. Tunnelmat olivat tosi tiheitä jo ennen verenvuodatusta. Ne näyttävät vielä paljon tiheämmiltä Hongkongissa.
Hongkongin liikehdintä on suurin haaste Kiinalle sitten Tiananmenin. Haaste vain kasvaisi, jos mielenosoitukset leviäisivät manner-Kiinaan. Tästä ei ole merkkejä, mutta kommunistihallinto ei varmasti halua värivallankumousta.
Moskovassa ja joissakin muissa kaupungeissa nähdyt ja varmaan nähtävät protestit ovat puolestaan suuri, ehkä jo suurin, haaste 20 vuotta vallassa olleen presidentti Vladimir Putinin hallinnolle.
Vielä Krimin valtauksen jälkeen suosionsa kukkuloilla olleen Putinin tähti on alkanut haalistua. Ensiksi suosiota söi kansalaisten vihaama eläkeiän korotus, vaikka Putin sitä pehmentelikin.
Hongkong siirtyi Kiinan hallintaan vuonna 1997, mutta sillä (ja Macaolla) on laaja autonomia Kiinan edesmenneen johtajan Deng Xiaopingin kehittämän "yksi maa, kaksi järjestelmää" -mallin mukaisesti. Hongkongissa pelätään aivan perustellusti, että luovutuslain perään Kiina vain tiukentaisi otettaan.
Hongkongissa ja Moskovassa on perimmiltään kysymys vapaudesta. Ensimmäisessä sitä ei haluta vähentää, jälkimmäisessä sitä haluttaisiin valedemokratian tilalle.
Mielenosoittajien menestys riippuu osaltaan siitä, onnistuvatko he pidättäytymään väkivallasta ja tuhotyöstä. Hongkongissa on lipsuttu tästä.
Tosin on aina mahdollista, että mielenosoittajien joukkoon on soluttautunut Kiinan provokaattoreita. Tämä on väkivaltakoneiston vakiokikka saada tekosyy väkivallan käyttöön. Lisäksi Kiina värittää mielenosoittajia propagandallaan rikollisiksi.
Demokratian kannalta toivoa herättävintä, ja vallanpitäjien kannalta huolestuttavinta, mielenosoituksissa on se, että liikkeellä näyttää olevan eniten nuoria.
Nuorten rooli on erityisen merkittävää Venäjällä, jonka aito oppositio on ollut pitkään heiveröinen ja sen päälle vielä hajanainen. Punaliput kourissa seissyt vanhempi väki on vaihtunut punaliputtomiin nuoriin, jotka eivät usko viralliseen propagandaan ja hankkivat tietonsa muualta.
Muu maailma ei ole tehnyt mielenosoituksista suurta numeroa. Jos veri alkaa virrata, etenkin Kiina on hankala kommentoitava. Uutta supervaltaa ei haluta ärsyttää. Tätä ei tee etenkään presidentti Donald Trump, joka hieroo kauppasopimusta Kiinan kanssa ja tykkää muutenkin epädemokraattisista johtajista.
Ei laimea reagointi olisi uutta Suomessakaan. Kun Kiina murskasi Tiananmenin demokratialiikkeen, Suomi lähetti ensimmäisenä länsimaana ministerin vierailulle Kiinaan, viisi kuukautta verenvuodatuksen jälkeen.