Intian kirjallisuuden ja kulttuurin tutkija, kirjailija Virpi Hämeen-Anttila on pukeutunut Intiasta ostamaansa valkoiseen ohueen pumpulipaitaan. Kesämökin koivujen katveessa hän on kuin juhannusneito.
Vertaus naurattaa keski-ikäistä perheenäitiä, kun sulhoakaan ei tarvitse kaihoilla. Pihakeinussa istuu islamintutkijana tunnettu Jaakko Hämeen-Anttila kirja kädessä, partaansa myhäillen.
Virpi Hämeen-Anttila kirjoittaa romaaneissaan parisuhteista, niissä epäonnistumisista ja uuden paremman suhteen löytymisistä. Seuraavakin kirja on jatkumoa teemalle, mutta käsittelee vielä enemmän perhettä.
Ihmissuhteet ja rakkaus monessa ulottuvuudessa ovat olleet kestoaihe jopa eduskunnassa. Lööpit ovat kirkuneet pääministeri Matti Vanhasen tekstiviesteistä, on pohdittu perheen käsitettä ja lasten hankkimista hedelmöityshoitolain valmistelussa, ja tällä viikolla eduskunta laittoi pisteen seksin ostoa ja myyntiä käsittelevään lakiin.
Virpi Hämeen-Anttila ei ole julkisuudessa osallistunut keskusteluun, mutta mielipide hänellä toki on.
"Seksin osto ja myynti ei minun mielestäni voi olla kompromissi, vaan hyväksyttävä tai kiellettävä asia. Olen aika skeptinen, että ne voitaisiin lailla lopettaa, kun laki vaatii myös valvonnan. Kompromissi on absurdi, sillä mistä sen voi tietää, että joku myy itseään vapaaehtoisesti."
"Ihmiskauppa ja pakottaminen on kuitenkin niin ilkeä asia, että se pitäisi saada poistettua. Olisi tärkeää, että sellaisen kohteeksi joutunut ihminen voisi luottaa saavansa turvan, kun kääntyy viranomaisten puoleen. Nythän niin ei tapahdu, kun pelkona on esimerkiksi paperien puutteessa maasta poistaminen", hän pohtii.
Perhe välittää toisistaan
Hedelmöityshoitoihin Virpi Hämeen-Anttila sanoo suhtautuvansa hyvin lavealla suopeudella. "Minun mielestäni hoitoja voitaisiin antaa kaikille lasta haluaville. Siinä ei ole kyse itsekkyydestä, vaan lapsen saamisen tarve on meissä ihmisissä niin syvällä, ettei kukaan toinen saisi puuttua siihen, kenelle annetaan oikeus saada lapsi."
"Olen nähnyt niin paljon onnellisia yksinhuoltajia ja heillä onnellisia lapsia, ja tunnen vanhemmiksi sopivia onnellisia mies- ja naispareja, ja toisaalta myös perinteisiä ydinperheitä, joissa kaikki ovat onnettomia. Minulle oikea perheen käsite on se, missä ihmiset rakastavat toisiaan ja pystyvät pitämään toisistaan huolta", Hämeen-Anttila pohtii.
Hänen syksyllä ilmestyvässä perhesuhteita käsittelevässä kirjassa päähenkilö löytää aidomman äiti-suhteen tädistään kuin biologisesta äidistä. Perheen ja kodin rajat kulkevat totutun ulkopuolella.
"Itselläni on se onni, että meillä on yhteenkuuluvuutta tunteva ydinperhe, jossa on isä, äiti ja kaksi lasta, ja haluamme olla yhdessä myös vapaa-aikana. Tässä tiiviissä perheessä olemme me kaikki yhdessä", hän miettii katsellen miehensä suuntaan. "Perheeni vuoksi olisin valmis uhraamaan kaiken, en työn tai jonkun muun asian vuoksi."
Ilon oppii aikuisenakin
"Kirjoittamisessani näkyy kuitenkin epäluulo tavallista perhettä kohtaan, koska itse olen löytänyt sen ihanuuden vasta aikuisena. Nuorena suhtauduin hyvin kyynisesti perheeseen. Olin kiltiksi peloteltu tyttö. Voi olla vaikea uskoa kiintymykseen, jos pohjalla on epäluottamus ja pelkää suhteisiin sitoutumista, näkee ne kiduttavina."
"Mutta olen nähnyt itsessäni senkin, että surullisesta lapsesta voi kasvaa iloinen aikuinen. Itse asiassa me molemmat, minä ja mieheni, olemme olleet lapsena ujoja ja sulkeutuneita, uskaltaneet alkaa elää vasta aikuisina", Virpi Hämeen-Anttila nauraa.
"Siksi olen niin iloinen, että omat tyttäreni eivät ole niin sanottuja kilttejä lapsia. Toki he osaavat käyttäytyä, mutta heillä on oma tahto, eivätkä he suostu pompoteltaviksi. Toivon, että juuri sitä mallia tämä minun perheeni on pystynyt heille antamaan."
Liikaa puhetta rakkaudesta
Virpi Hämeen-Anttila puhuu paljon rakkaudesta ja sanoo päälle, että rakkaudesta puhutaan aivan liikaa.
"Pitäisi puhua enemmänkin kumppanin arvostamisesta ja kunnioittamisesta, iloita siitä tiedosta, että voi luottaa siihen läheisen olkapäähän, kun on sen tarve. Intohimot ovat elämän juhlahetkiä, niitä pitääkin olla, mutta kuka sitä aina jaksaisi juhlia. Sehän on riuduttavaa, ja pitäähän sitä ehtiä elää ja tehdä töitäkin", hän huudahtaa.
"Minä onneksi saan kokea noita tunteita myös kirjoittaessa. Siinä pääsee vähän helpommalla, kun ne tapahtuvat mielikuvituksessa eivätkä kaikki oikeassa elämässä. Tämähän selittää myös sen, miksi ihmiset haluavat lukea kirjoja ja katsoa elokuvia."
Nyt juhannuksena on kuitenkin sopiva hetki katsella myös vanhaa kumppania ja muistella niitä yhteisiä juhlahetkiä, sitä mikä siinä toisessa sai aikaan ihastumisen. "Siitä katseesta, naurusta tai huumorintajusta on yleensä aika paljon jäljellä, kun vähän kaivelee. Löytämisestä voi olla paljon iloa."
Hämeen-Anttila ei ole kuitenkaan juhannusromantikko. "Täällä maaseudulla romanttinen luonto on kaiken aikaa läsnä, eikä sen kokeminen minun mielessäni yhdisty juhannukseen."
"Perheelliselle juhannus on enemmänkin yhteinen hauska juhla. Paitsi nyt tänä kesänä olen jo hankkinut juhannusta varten varastoon kuohuviiniä ja suunnittelen mansikkakakun leipomista. Tämä juhannus on poikkeus, sillä tavallisesti olemme tähän aikaan lomalla Italiassa, ja yleensä paluu osuu juhannusaattoon niin, että kaupat ovat kiinni ja syömme sitten lähiökodissa sitä purkkiruokaa, jota komeroista löytyy. Lapset eivät ole koskaan nähneet juhannuskokkoa, ja nyt sekin on luvassa."
Tänä vuonna Italian vuoro on vasta mökkiloman jälkeen. Silloin perhe matkustaa tuttuun hotelliin Adrianmeren rannikolle. "Siellä pääsee irti kaikesta, kun ei voi ottaa mukaan mitään töitä."
Työvuosi taittuu
Virpi Hämeen-Anttilalle juhannus onkin taite työvuodessa. Työt on tehty, puhelin lakkaa soimasta eikä kukaan enää muistuta luvattujen kirjoitusten deadlineista. Nytkin alkuviikolla koneella oli vielä uusi kirja, mutta lopullinen versio jo toiseen kertaan luettuna.
On aika siirtyä uusiin aiheisiin.
"Täällä maalla alan miettiä seuraavaa kirjaa, sillä täällä ideat mahtuvat sikiämään", Virpi Hämeen-Anttila kertoo. "Uuden kirjan ideointi on kuin krapularyyppy siihen juoppouteen, jota potee, kun yksi kirja valmistuu ja on aika päästää irti sen henkilöistä."
Hänen ensimmäinen kirjansa, vuonna 2003 ilmestynyt Suden vuosi oli tavallaan jo viides kirja. "Ne neljä ensimmäistä olivat harjoittelua, ja niitä ei ole lukenut kukaan, sillä en tarjonnut niitä julkaistavaksi."
Yliopistomaailmaan sijoittuva Suden vuosi sai mukavat arvostelut, ja kirjailijaa ilahduttaa sekä imartelee, että Olli Saarela ohjaa nyt kirjaan perustuvan elokuvan. Sen on käsikirjoittanut Mika Ripatti, joka on parhaiten tunnettu Nousukausi-elokuvan käsikirjoituksestaan.
"Suden vuoteen perustuvassa elokuvassa opiskelija-Sarin roolissa on nuori Krista Kosonen, ja miespääosassa Mikkona Kari Heiskanen. Aika yllättävää, että rankkoja ja kovia rooleja tehnyt Heiskanen on nyt pehmomiehenä. Ville Virtanen on Mikon vaimon Mikaelan uuden miesystävän Leifin roolissa", Hämeen-Anttila kertoo.
"Elokuvassa on tuskin yhtään repliikkiä kirjastani, mutta se on tarpeeksi kirjan näköinen."
Tässä sydänten akatemiassa kuvataan lisäksi yliopistomaailman tuntemattomampaa puolta, tieteelle omistautuneen tutkijan taloudellista ahdinkoa, syrjäytymistä ja siitä selviämistä.
Intia pysyy "varastossa"
Intian kielten ja kulttuurin tutkijalta ja kääntäjältä odottaisi kirjoihin valuvan myös tämän omimman alueen aiheita. Virpi Hämeen-Anttila sanoo, että se kaikki on liian lähellä työhön kuuluvaa aluetta, josta hän haluaa irti kirjoittaessaan. Mutta siellä aineisto on, kuin varastossa odottamassa.
"Tarpeet Intian suhteen tulevat tyydytetyksi opetustyön, tutkimisen ja käännösten kautta. Omaa Intiaa käsittelevää kirjaa en ole edes suunnitellut."
"Minusta tuntuu, että kirjoittamista häiritsisi liika tietäminen; samalla tavalla en kuvittele kirjoittavani historiallista romaania. Lisäksi siinä pitäisi tietää, kuinka ihmiset ovat menneinä aikoina puhuneet ja millainen ajattelutapa heillä on ollut", Hämeen-Anttila pohtii. Omissa kirjoissaan hän käyttää repliikeissä nykyajan puhekieltä.
"Intia-kirjan sijaan elättelen toiveita kirjoittaa vähän suppeampialaisen taidekirjan, sellaisen 150-sivuisen, jossa kaikki teksti on viimeisen päälle punnittua ja hiottua", Virpi Hämeen-Anttila haaveilee.
"Intiasta voisin kirjoittaa matkakirjan, mutta olen huomannut siellä ollessani, että mieluummin katselen ja koen kaiken aikaa kuin kirjaan asioita ylös. Sitten kotona huomaan, etten muista mitään, en edes sitä, mistä olen ottanut valokuvat", hän nauraa.