Brysselin huippukokous epäonnistui eniten siksi, että Saksa ja Ranska eivät liikkuneet. Uusi yritys on tehtävä. Euroopan unionin tärkeimpiin huippukokouksiin liittyy yleensä aina dramatiikkaa. Kokouskello pysäytetään, ja vaikeimmat asiat sovitaan pakon edessä. Hyvissä ajoin lauantaina päättyneessä Brysselin huippukokouksessa moista ei nähty. Laajentuvan unionin äänivallan jaosta ei kunnolla edes yritetty sopia, vaan otettiin aikalisä. Eväitä ratkaisuun ei yksinkertaisesti ollut.
EU:ssa törmää yhteen niin monia intressejä, ettei yhtä ainoaa syntipukkia ole. Suurin vastuu tilapäisestä takapakista kuuluu kuitenkin Saksalle ja Ranskalle. Unionin laajentuminen ensi keväänä kymmenellä jäsenellä uhkaa eniten niiden valtaa. Saksa ja Ranska yrittivät ajaa läpi sellaista perustuslaillista sopimusta, joka olisi turvannut niille mahtiaseman vastedeskin.
Brysselissä niitettiin Nizzan huippukokouksen satoa. Nizzassa tehtiin Ranskan johdolla huono sopimus, joka takasi keskikokoisille Espanjalle ja Puolalle ylisuuren ääniosuuden. Tällä tempulla Ranska varmisteli omaa vaikutusvaltaansa. Brysselissä Espanja ja Puola olivat kyllä valmiita liikkumaan kannoistaan, mutta Saksa ja Ranska eivät. Lähinnä tämän takia neuvottelut EU:n perustuslaillisesta sopimuksesta venyvät vähintään Irlannin puheenjohtajakaudelle ja todennäköisesti vielä pidemmälle. Tärkeintä silti oli, ettei nykyistä hvk-kierrosta lopetettu.
Vappuna laajentuva unioni tarvitsee uudet pelisäännöt pystyäkseen toimimaan. Päätöksiä on alettava tehdä yhä enemmän määräenemmistöllä yksimielisyyden sijaan. Ensi kesänä pidetään europarlamenttivaalit, ja uusi komissio aloittaa syksyllä. Tämä kaikki puhuu sen puolesta, että hvk-kierrosta on jatkettava ripeästi. EU on aina edennyt kriisien kautta, ja paikalleen jäänti merkitsee taantumista.
Tärkein peruste välttää aikailua on silti se, että muutoin EU:ta uhkaa taas jakautuminen sisä- ja ulkokehään. Saksan liittokansleri Gerhard Schröder ja Ranskan presidentti Jacques Chirac ehdottivat tuoreeltaan, että nopeampaa yhdentymistä kannattavat maat perustaisivat etujoukon. Chirac myös puhui vuoden neuvottelutauosta. Tämä kaikki on tietysti taktiikkaa puristaa muita unionimaita ruotuun. Sopimusta ei ollut syytä hosua Brysselissä, mutta mitään syytä lykätä jatkoneuvotteluja kovin pitkään ei myöskään ole.
Suomen kannalta konkreettisinta oli, että pitkään vatvottu virastokiista saatiin ratkaistuksi. Tavoitellun elintarvikeviraston vaihtuminen kemikaalivirastoon tuntuu helposti pettymykseltä. Vähintään 200 työntekijän kemikaalivirasto kuuluu kuitenkin tärkeiden EU-virastojen joukkoon. Suomelle oli ensisijaista, että asiasta päästiin sopuun ajoissa ennen laajenemista, minkä jälkeen virastoilla on lisäottajia. Sitä paitsi muiden maiden tuki Suomen virastopyrkimyksille alkoi syksyn mittaan rapautua. Voi vain kysyä, maksoiko Suomi saamastaan turvatakuumuotoilusta konkreettisen hinnan virastopelissä.
Virastosopu oli ensimmäinen näyttö pääministeri Matti Vanhasen EU-taidoista. Sitä valmisteltiin pitkin syksyä kaikessa hiljaisuudessa. Hänen edeltäjänsä Paavo Lipponen ajoi elintarvikevirastoprojektia kuin käärmettä pyssyyn. Tasavallan presidentti Tarja Halosen rooli jäi Brysselissä matalaksi. Hänen läsnäolonsa johti silti siihen, ettei valtiovarainministeri Antti Kalliomäki päässyt mukaan silloin kun hänen tontilleen kuulunutta kasvualoitetta käsiteltiin. Halonen selitti lapsusta sillä, etteivät ministerit ehtineet vaihtaa paikkaa. Oli kiire tai ei, laillisuuteen toiminnassaan mielellään vetoavan Halosen olisi tullut väistyä.