Suomessa ensimmäinen maailmansota tunnetaan huonosti. Kolmikymmenvuotinen sotakin tunnetaan meillä paremmin. Tämä on valitettavaa, sillä nykyistä Eurooppaa on vaikea ymmärtää ilman tietoa sodan taustoista ja vaikutuksista. Sota antaa perspektiiviä myös tämän päivän geopoliittisiin jännitteisiin.
Muualla Euroopassa ensimmäinen maailmansota tunnetaan Suurena Sotana, isoilla kirjaimilla. Siitä on sanottu, että se oli sota, jota kukaan ei halunnut, mutta johon oli kuitenkin jo vuosien ajan valmistauduttu. Sivistyneistön mukaan suursodan ei pitänyt lainkaan syttyä, koska se olisi järjetöntä. Globalisaatio oli yksinkertaisesti tehnyt maailman maat toisistaan taloudellisesti liian riippuvaisiksi.
Erityisen vaikutusvaltainen ajattelija oli vuonna 1933 Nobelin rahanpalkinnon saanut englantilainen Norman Angell. Vuonna 1910 julkaisemassaan kirjassa The Great Illusion (Suuri illuusio) hän perustelee, miksi modernien teollisuusvaltioiden välisissä sodissa kaikki häviävät. Sodan voittajat voivat korkeintaan todistella olevansa vain muita pienempiä häviäjiä.
Euroopassa oli totuttu ajattelemaan, että sodalla voidaan edistää kansallista varallisuutta ja että sotilaallinen voima on kaupan kukoistuksen edellytys.
Angellin mukaan tämä näkemys oli käynyt vääräksi sen takia, että moderni talous perustuu kauppasopimuksiin ja luottoon. Angell katsoi, että nyt oli aika siirtyä järkevään diplomatiaan, jossa jokainen hallitus käsittää, että riitojen ratkaisu neuvottelemalla on parempi strategia kuin sota.
Myöhemmät tapahtumat osoittivat, että Angell oli väärässä. Ihmiset löytävät muitakin kuin taloudellisia syitä käydä sotia.
Kun sota heinä-elokuun vaihteessa 1914 syttyi, siihen lähdettiin innostuneesti. Sivistyneistö yhtyi yleiseen euforiaan. Sosiologi Max Weber kuvasi sotaa tuoreeltaan ”kaikesta kauheudesta riippumatta suurena ja ihastuttavana asiana, joka on kokemisen arvoinen”. Kirjailija Thomas Mann piti sotaa ”puhdistavana ja vapauttavana, valtavaa toivoa antavana tapahtumana”.
Innostus alkoi nopeasti haihtua. Lyhyeksi kaavailtu sota pitkittyi, kaatuneiden lukumäärä kasvoi ja taloudelliset ongelmat kärjistyivät.
Sotia ei yleensä voi rahoittaa verotuksella kuin pieneksi osaksi. Valtio joutuu turvautumaan lainanottoon keskuspankista eli setelirahoitukseen. Asiaa auttaa, jos on ystäviä, joilta voi lainata. Yhdysvallat pysyi aluksi erossa sodasta, mutta amerikkalaiset pankit, erityisesti J.P. Morgan, myönsivät auliisti luottoja Englannille ja Ranskalle.
Kun Yhdysvallat huhtikuussa 1917 liittyi sotaan, syynä oli paitsi saksalaisten toimeenpanema sukellusvenesaarto, myös tarve turvata omien pankkien saamiset. Liittoutuneiden oli pakko voittaa sota, sillä muuten amerikkalaisten pankkien saamiset olisivat menettäneet arvonsa.
Ensimmäinen maailmansota merkitsi erään aikakauden loppua. Euroopan ja Lähi-idän rajat piirrettiin uudelleen. Itävalta-Unkarin, Venäjän, Saksan ja Osmanien imperiumit luhistuivat. Britannian hegemonia alkoi rapistua samalla, kun Yhdysvaltain painoarvo kasvoi. Entinen yläluokka menetti varallisuutensa ja vaikutusvaltansa. Myös Venäjän lokakuun vallankumousta voidaan pitää ensimmäisen maailmansodan aikaan saamana.
Sodan seurauksena monet pienet kansakunnat saavuttivat itsenäisyyden, niiden joukossa Suomi.
Suuri osa sodan jälkeen syntyneistä rajoista luotiin keinotekoisesti. Osmanien valtakunnan raunioille länsimaiden piirtämät rajat olivat mielivaltaisia. Viime aikoina juuri nämä rajat ovat olleet kriisien ja väkivallan näyttämöinä.
Versailles’n rauhanehdot herättivät hävinneissä osapuolissa, erityisesti Saksassa katkeruutta. Rauhansopimuksen ehtoja arvosteli erityisen voimakkaasti myös englantilainen taloustieteilijä John Maynard Keynes. Hän ennusti vuonna 1919, että Keski-Euroopan tietoinen köyhdyttäminen saattaa ”tuhota koko sukupolvemme sivistyksen ja edistyksen”. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin alkoi näyttää siltä, että Keynesin ennustus oli käymässä toteen.
Sodan seurauksena vararikkoon joutunutta Itävaltaa kohdeltiin toisin.
Versailles’n rauhansopimuksen yhteydessä muodostetun Kansainliiton yhteyteen luotiin vuonna 1920 erillinen talous- ja rahoitusorganisaatio. Se otti tehtäväkseen Itävallan valtiontalouden kuntoon saattamisen. Yhdysvalloista saatiin lainarahaa, joille annettiin valtiollisia takauksia. Pakettiin kuului raju saneeraus. Peräti 50 000 virkamiestä menetti työpaikkansa ja entisen imperiumin virkamiesten eläkkeitä alennettiin.
Itävalta toisin sanoen joutui samanlaisen ohjelman kohteeksi, jota Kansainvälinen valuuttarahasto on toisen maailmansodan jälkeen toteuttanut monissa maissa. Taloudellisesti Itävallan tapaus osoittautui menestykseksi. Toisaalta poliittinen kehitys kohti demokratiaa kärsi siitä, että maan itsemääräämisoikeutta oli rajoitettu.
Ihmiskunnalle olisi ollut parempi, että rankkojen sotakorvausten ja syyllistämisen sijasta Saksaa olisi ryhdytty tukemaan samanlaisin keinoin kuin Itävaltaa autettiin. Jos 1920-luvun alussa olisi toteutettu Marshall-apu ja IMF-tyyppinen sopeutusohjelma, toisen maailmansodan katastrofi olisi ehkä vältetty. Hiili- ja teräsyhteisön olisi pitänyt syntyä jo 30 vuotta aikaisemmin.
Kirjoittaja on johtokunnan neuvonantaja Suomen Pankissa.
Kolumni