Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.
Poikani, etkö tiedä, miten vähällä ymmärryksellä maailmaa hallitaan? Tämä viisaus on tapana panna yhteistä suurvalta-Ruotsiamme 1600-luvulla johtaneen valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan suuhun. Kaikessa klassisessa inhorealismissaan se on silti epäilemättä paljon vanhempaa perua. Erityisen ajankohtainen tuo retorinen kysymys on nyt, kun ainoaa ykkössarjan maailmanvaltaa hallitsee tuhoa ympärilleen kylvävä kävelevä katastrofi, jonka rinnalla kolmannen luokan Hollywood-tähti Ronald Reagan näyttäytyy valioluokan viisaana valtiomiehenä.
Tätä ei sano mielellään ja kovin kernaasti toivoisi olevansa täysin väärässä. Yhdysvallat on upea maa, joka on antanut vuosisatojen mittaan mahdollisuuden parempaan elämään sadoille miljoonille ihmisille. Demokratian ja vapauden lippua puolustanut Yhdysvallat pelasti Euroopankin kahdesti: ensin Hitlerin hirmuvallalta ja sitten kylmän sodan aikana neuvostokommunismin etenemiseltä.
Amerikkalaiset ovat enimmäkseen ystävällisiä, auttavaisia ja hyväntahtoisia, eikä poliisisarjoista välittyvä vino kuva rujosta rikollisuudesta ja moraalisesti rappeutuvista yhdyskunnista anna oikeaa käsitystä sikäläisen elämänmenon valtavirroista. Juuri siksi on ihmeteltävä, mikä mahti saa amerikkalaiset äänestämään presidentikseen toistamiseen texasilaisen karjapaimenen, joka ainakin ulkoapäin tarkastellen näyttää toimivan maailmanpolitiikan areenalla yhtä hallitusti kuin vauhkoontunut elefantti lasikaupassa.
Yksinkertaisin vastaus on: suuren rahan mahti tietenkin. Totta on, että ilman suurta rahaa Yhdysvaltain presidentiksi on vaikea ellei mahdoton nousta. Kiistatonta on myös, että istuvan presidentin kytkökset öljyjätteihin ja muuhun suurliike-elämään ovat kaikessa läheisyydessään poikkeuksellisen paljonpuhuvat.
Tuntuu siltä, että merkillinen korruption ja fanaattisen uskonkiihkon veljeskunta on saanut vallan Washingtonissa, josta käsin se levittää vaikutustaan yli maailman. Maksajina ovat tällä hetkellä muun muassa irakilaiset, joiden kotimaasta tämä tuhon veljeskunta on onnistunut luomaan helvetin esikartanon, jonka rinnalla Saddamin diktatuurikin alkaa vaikuttaa demokraattiselta hyvinvointiparatiisilta.
Amerikkalaisten äänestyskäyttäytymistä syvempää ihmetystä herättää kuitenkin se, että maailmanhistorian mahtavin, rikkain ja parhailla tieteellisillä, teknologisilla ja ylipäätään tiedollisilla resursseilla varustettu suurvalta toimii niin ilmeisen typerästi, vastuuttomasti ja omien etujensa vastaisesti kuin Yhdysvallat on viime vuosina näyttänyt toimivan.
On luonnollista, että amerikkalaiset joukot eivät olisi Irakissa ja muualla Lähi-idässä, elleivät siellä olisi maailman rikkaimmat öljyvarat, mutta tästä huolimatta vastausta vaille jää kysymys, miten Irak-operaation on kuviteltu edistävän Yhdysvaltain taloudellisia intressejä. Syntynyt sekasortohan pelkästään nosti öljyn hintaa ja teki sen saannin entistä heikommin turvatuksi.
Eikä tämä ole Irakin kiihtyvän katastrofin synnyttämää imelää jälkiviisautta. Kuta kuinkin kuka tahansa eurooppalainen - tai ainakin kuka tahansa keskinkertainen eurooppalainen historioitsija - tiesi jo ennen amerikkalaisten hyökkäystä ennakoida tulevan surkeuden. Viimeistään siinä vaiheessa, kun amerikkalaiset ryhtyivät ensi töikseen hajottamaan Irakin armeijaa ja hallintoa, jotka olivat ainoat monikansaista ja ristiriitaista valtio- ja yhteiskuntakokonaisuutta koossa pitämään kykenevät voimat, tuleva onnettomuus astui ovesta sisään.
Valtioiden koossapitämiseen tarvitaan väkivaltakoneistoja, siis armeijaa ja poliisia, mutta koneistojen on oltava paitsi riittävän vahvoja myös väestön edes jotenkuten hyväksymiä. Tämä on kansleri Oxenstiernan toteamustakin klassisempi perusviisaus, yksi historian harvoista, mutta moneen kertaan koetelluista rautaisista laeista, joista Valkoisessa talossa oltiin kaikesta päätellen hurskaan tietämättömiä.
Amerikkalaisilla miehitysjoukoilla ei ollut kumpaakaan tarvittavaa ominaisuutta, etenkään sen jälkeen, kun ne eivät olleet edes kyllin vahvoja tuhotakseen erilaisten etnisten, klaanipohjaisten ja poliittisten ryhmittymien yksityisarmeijoita, jotka nousivat täyttämään valtatyhjiötä.
Seurauksena tästä sekasorto Irakissa on kiihtynyt ja maa ajautunut veriseen sisällissotaan. Tätä arvailin vuosi sitten nyt päättyneen vuoden kehityskulkuja ennakoidessani. En ole iloinen, että olin oikeassa, varsinkaan kun tilanteeseen ei ole näköpiirissä yhtään hyvää tai edes siedettävää ratkaisua. Tätäkin vähemmän ilahduttavaa on, että amerikkalaiset ovat liikkeillään onnistuneet synnyttämään kansainvälistä terrorismia sinnekin missä sitä ennen ei ollut - kuten osattiin odottaa.
Onko kaikessa tässä surkeudessa kysymys lopultakin vain Oxen-stiernan korostamasta vähäisestä ymmärryksestä, jolla maailmaa hallitaan? Onko se edes mahdollista sellaisen supervallan tapauksessa, jolla on käytössään tai joka halutessaan voi ostaa käyttöönsä maailman terävimmät aivot, parhaan oppineisuuden ja syvällisemmän ymmärryksen? Vai viekö maailmanvaltaa ja sen mukana muuta maailmaa kyydissään kaikkivoipa pyhän kolminaisuuden liittokunta: vähäinen ymmärrys, joka estää järjenkäytön, suuri ahneus, joka tekee toiminnasta kiihkeän lyhytnäköistä, ja parhaalle länsimaiselle traditiolle vieras uskonnollinen fundamentalismi, joka sokeuttaa realiteeteilta?