Muutama vuosikymmen suuren muuton jälkeen suomalaiset nimet ovat luontevasti ottaneet paikkansa eri puolilla ruotsalaista yhteiskuntaa, yhtenä osana vuosisataista vuorovaikutusta Pohjanlahden molemmin puolin.
Muusikko Timo Räisänen, muusikko Anna Järvinen, kirjailija Susanna Alakoski. Siinä muutama ruotsalaisen kulttuurielämän nousussa oleva uusi nimi, joista jokainen on tehnyt läpimurtoaan aivan muutaman vuoden sisään. Alakoski kirjoittaa ruotsiksi, Järvinen laulaa ruotsiksi, Räisänen englanniksi, joka oli lapsena Göteborgissa hänen kotikielensä.
Alakoski ja Järvinen syntyivät Suomessa, mutta muuttivat perheensä matkassa pikkutyttöinä 1960- ja 70-luvuilla Ruotsiin, kuten niin tavattoman monet muutkin suomalaiset silloin. Lähtijöiden määrä oli sadoissa tuhansissa. Lännessä oli parempaa työtä, parempaa toimeentuloa, parempia asuntoja, ilmeisesti myös vapaampi ilmapiiri. Mutta oli siellä myös yhteiskunta, johon ei sittenkään niin vain päässyt sisälle.
Osa ei päässyt koskaan. Ihan uusia sanontoja syntyi: Slussenin sissit, finnjävelit. Sittemmin ajat ovat muuttuneet, Tukholman katujen suomalaisjuopot ovat kaatuneet hautoihinsa ja tilalle tulleet toisennäköiset huumediilerit. Eikä suomalaisten asuinseuduista koskaan tullut samanlaisia siirtolaisuuden maamerkkejä kuin nyt Tukholman Rinkebyn tai Malmön Rosengårdin tapaisista lähiöistä, joiden kerrostalojen ikkunoita koristaa lukematon määrä satelliittilautasia. Niillä katsotaan ihan muita ohjelmia kuin Melodifestivalenia, ja ihan eri maista.
Suomalaisten Ruotsiin muuttajien ensimmäinen sukupolvi ikään kuin jotenkin katosi johonkin. Siihen nähden miten paljon heitä oli, heistä ei kovin paljon ole kuulunut. He tekivät tehtaissa volvonsa ja saabinsa, jotkut palasivat, monet asettuivat. Nyt saattaa sellaisten ovien takaa löytää ikäihmisen, jonka hyllyissä kaikki kirjat ja lehdet ovat suomeksi ja Suomesta, puhelinsoitot tulevat muilta suomalaisilta ja kokouskutsut seudun suomalaiskerhoista. Ruotsin kielellä ehkä tullaan toimeen, mutta sillä ei hoideta sosiaalisia suhteita, vaan asioita. Suomen todellisuudesta alkaa olla etäinen, aivan jossain muualla kuin tässä hetkessä oleva kuva, suorat yhteydet harvenevat ja jäävät satunnaisiksi.
Seuraava sukupolvi oppi kotonaan vielä suomen, jos sitä molemmat vanhemmat käyttivät. Ovien ulkopuolella käyttökieli olikin jo ruotsi. Siitä vielä sukupolvi eteenpäin, ja tämän hetken nuoret ehkä osaavat vaihtaa isovanhempien kanssa kuulumisensa suomeksi, jotkut heistä. Useimmilla tässä vaiheessa taitaa kielellinen side katketa kokonaan. Jäljelle jäävät nimet ja tietoisuus omasta suomalaisuudesta, ruotsalaisina.
Sitä kutsutaan integroitumiseksi. Enimmäkseen Suomen syvältä maaseudulta lähteneiden siirtolaisten sosiaalinen tausta oli sellainen, että siitä eivät seuraavatkaan sukupolvet helposti tee isoja loikkia ylöspäin. Ruotsissa on kaikesta tasa-arvostaan huolimatta luokkayhteiskunnan piirteitä paljon Suomea enemmän, eikä vanhojen sukujen, vanhan rahan ja vanhojen verkostojen sisäpiiriin ulkoa tulla. Moneen muuhun paikkaan kyllä tullaan. Muuton myötä tulleiden suomalaisten jälkeläiset ovat ottaneet luontevan paikkansa ruotsalaisessa arkipäivässä.
Suomi on kaikessa perin juurin pohjoismaa, vaikka sen sanominen ääneen ei nykyään jostain syystä kovin muodikkaalta kuulosta. Ja pohjoismaiden joukossa Suomi on juuri se, jolla on luontevin yhteys Itämeren poikki etelään Viroon ja itään Venäjään.
1800-luvulla Pietari oli asukasluvussa mitaten Helsingin jälkeen toiseksi suurin suomalaiskaupunki. Nykyinen rajanylitysten valtava määrä kertoo, kuinka luontevasti yhteydet ovat taas syntyneet uudelleen aikojen parannuttua Neuvostoliiton kauden jälkeen. Venäläisten lomanviettäjien ja myös maahan asettujien määrä on ollut jatkuvassa kasvussa: avioliittoja, sukulaisuutta, työnhakua. Vaikka taustat ja olosuhteet ovat toisia, se jollain tasolla vastaa suomalaisten muuttoaaltoa Ruotsiin parempien olojen perään takavuosikymmeninä.
Silloin voi hyvin odottaa, että venäläiset ja virolaiset nimet nousevat myös Suomen kotimaisilla hittilistoilla joidenkin aikojen jälkeen, kun uusi sukupolvi on kasvanut tässä maassa. Olettaen, että asiat voivat kehittyä normaalisti.
Talouden kasvuaikoina kaikki on jotenkin myös henkisesti paljon helpompaa. Juuri nyt Suomessa selkeänä vaarana on yleinen umpioituminen, näköalattomuus ja jämähtäminen. Niitä oireita aistii jostain syystä Suomessa tällä hetkellä enemmän kuin Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, ja moinen ilmapiiri on myrkkyä aivan kaikelle. Jos se aikansa jatkuu, maahanmuuttokeskusteluun tulee aivan uusi ulottuvuus: mihin suuntautuu suomalaisten kiihtyvä maastamuutto?
***
Jälleen Suomen poliittisen keskustelun keskipisteessä on Arto Merisalo. Siinä hän pysyykin pitkään, jos puheet nauhavarastosta pitävät paikkansa. Mitä kertoo maan poliittisesta kulttuurista, että tällainen tyyppi on päässyt tällaiseen asemaan? Jos kaikki olisi kunnossa, yhdenkään poliitikon ei pitäisi soittaa Merisalolle missään asiassa.