Tänä kesänä on ollut mahdoton olla törmäämättä sotaan. Ensimmäisen maailmansodan ensimmäisestä sotakesästä on kulunut sata vuotta. Jatkosodan viimeisestä sotakesästä 70.
Sotia on käsitelty eri kulmilta ja monessa muodossa. Oudointa on ollut huomata, kuinka pienestä säkenestä ensimmäinen maailmansota syttyi.
Historian siihen saakka tuhoisin ihmisteurastus käynnistyi yhden itseään hakevan, periaatteettoman nuorukaisen Gavrilo Principin aseen käsittelystä Sarajevon kadulla.
Hulluuden puhkeamiseen riittää vähäinen määrä älliä, kunhan on kiilusilmät ja suuret luulot omasta erinomaisuudestaan.
Muisteluiden ohella Suomessa on virinnyt viimein halu purkaa möhkälemäinen kaikkivoipaisuuden myytti marsalkka Mannerheimin ympäriltä.
Tuleva historiantutkimus tohtii tarttua Päämajan arviointivirheisiin ja huonoon, autoritaariseen johtamiseen kesällä 1944.
Kenttäarmeija ei ollut valmiina ottamaan vastaan Neuvostoliiton suurhyökkäystä, koska divisioonat oli sijoiteltu väärin, valloitettuun Itä-Karjalaan. Kannaksen linnoitustyöt oli laiminlyöty.
Puolustusvoimain komentajan osuus katastrofissa pitää selvittää. Tätä mieltä on jatkosodan strategiaa selvittänyt kenraaliluutnantti evp. Heikki Koskelo.
Historiallisen kuvan tarkentuminen ei vie kunniaa Tali-Ihantalan torjuntavoitolta, vaan päinvastoin korostaa sotilaiden selviytymistä massiivisessa hyökkäysjyrässä.
Tämän kesän sotamuistelot eivät ole mitään ensi kesään verrattuna. Ensi vuonna on kulunut 70 vuotta toisen maailmansodan päättymisestä.
Tapahtumien vyöry oli valtava vuonna 1945, joten muisteltavaa ja uudelleen tulkittavaa on arkistokilometreittäin. Eurooppa muutti muutamassa kuukaudessa muotoaan sekä poliittisesti että maantieteellisesti.
Silloin kylvettiin hurmeesta höyryäville kentille kylmän sodan siemenet ja ihmisten elämää kangistava suurvaltojen blokkijako.
Silloin alettiin hahmotella myös ensimmäisiä vetoja todella hurjasta suunnitelmasta: peräti rauhalle pohjautuvasta liberaalista Euroopasta, jota voisi hallita jonkinlainen yhteinen kansojen unioni.
Tammikuussa alkaa presidentti Vladimir Putinin johdolla Venäjän riemuvuosi.
Menneen ylevöittämiseen taipuvainen Putin ottaa kaiken propagandahyödyn irti Neuvostoliiton vuoden 1945 saavutuksista. Mikäpä kohottaisi Putinin hellimää Neuvostoliitto-nostalgiaa kuin vanhat sankariteot.
Putinin voimapolitiikka tukevoituu, kun venäläisille tarjotaan kertomus puna-armeijan marssista Eurooppaa vapauttamaan. Neuvostojoukot ilmaantuivat Puolaan, Unkariin, Saksaan, Itävaltaan, Tšekkoslovakiaan.
Neuvostosotilaat taistelivat natsijoukkoja vastaan – ja historiallisesti vapauttivat Euroopan Hitlerin otteesta. Mutta eivät yksin. Yhdysvallat ja Iso-Britannia jakavat saman kunnian.
Liittoutuneet tekivät valtaisan palveluksen nationalismin pimeään ytimeen solahtaneelle mantereelle.
Kun keskitysleirien portit lävähtivät auki, maailmalle levisivät kauhukuvat natsien julmuudesta. Holokausti oli karvasta oppia monelle suomalaisellekin.
Moskovan juhlatulkintaa on kiinnostava seurata. Oletettavasti Venäjä ylistää ainoastaan itseään Euroopan vapauttajana sovetskoje sampanskojen korkkien paukkuessa.
Putinilaiseen ilmapiiriin sopii muistaa vain puolet. Historian kipeä osuus – Neuvostoliiton Eurooppaan kohdistama sorto – jää tutkailematta. Nykyisellä Venäjällä ei tule kysymykseenkään palauttaa mieliin naapurimaiden kahlehtimista.
Josif Stalinin imperialistiseen politiikkaan kuului pyydystää vapautetut kansat takaisin rautahäkkiin. Sinne lennähtivät valtiot Baltiasta Balkanille.
Neuvostoliitto muodosti etupiirin, johon kuuluneet maat joutuivat tottelemaan Moskovaa. Puolessa Euroopan maista valtaan nousi koneisto, joka ei sallinut ajattelun vapautta tai yksilön oikeuksia.
Kolumni