Andreas Oplatka: Lennart Meri - Virolle eletty elämä. Tammi 2006. Suomennos Jouko Vanhanen.
Lennart Meren elämästä kertovan kirjan ilmestymiseen liittyy yksi vaikeasti ymmärrettävä, lähes anteeksiantamaton piirre: miksi tätä kirjaa ei julkaistu suomeksi jo aikaisemmin?
Sveitsiläinen saksankielinen alkuteos on sentään jo vuodelta 1999 ja virolainen käännös ilmestyi vuotta myöhemmin. Suomella ja suomalaisilla on kirjassa iso rooli ja Meri tunnettiin täällä kuin omat poliitikot - ja hänestä pidettiin heitä enemmän.
Olisi uskonut, että miehen huikea elämäntarina olisi siltä seisomalta painettu myös täällä. Ehkä ei oivallettu, millainen aarre Sveitsissä oli julkaistu.
Tarkkaan ottaen kyse ei ole varsinaisesta muistelmakirjallisuudesta. Zürichläisen Neue Zürcher Zeitungin - joka on yksi eurooppalaisen journalismin parhaista lippulaivoista - toimittaja Andreas Oplatka haastatteli presidentti Merta vuosina 1997-1998 ja toimitti tuosta aineistosta kirjan.
Puhe on siis lähes 400-sivuisesta jättihaastattelusta, jossa Oplatkan kysymykset ovat lyhyitä ja lakonisia johdatteluita Meren omalle kertojanäänelle.
Oplatkan toimitustyön jäljiltä käsillä on yhtä lailla yksityiskohtia kuin laajoja näkemyksiä pursuava johdatus syvälle Euroopan 1900-luvun sieluun.
On mahdoton arvioida, mitä Meri jätti kertomatta. Hän vastaili kysymyksiin, poimi detaljeja ulkomuistista. Ajallisesti koko elämänkaari tulee käydyksi läpi.
Vaikuttaa lähes uskomattomalta, että kukaan voisi haastattelutilanteessa puhua kuten Meri kirjassa tekee, mutta lopputulos kiteyttää kansien väliin hyvin aidon, itse koetun ja hätkähdyttävän jakson historiaa.
Virolaisen kosmopoliitin elämäntarina nitoo yhteen kaiken sen, mikä 1900-luvun Euroopassa oli parasta ja pahinta.
Se on kertomus sivistyksen, kulttuurin ja elämänhalun voimasta ja pienestä kansasta muiden jaloissa, mutta yhtä lailla se kertoo typeryydestä, sorrosta, rappiosta ja petoksista.
Meren oma fyysinen selviytyminen läpi noiden vuosikymmenten on todellinen jännitystarina, alkaen isän Georg Meren koettelemuksista 17-vuotiaana bolshevikkien vankilassa Moskovassa vuonna 1918. Itsenäisen Viron henkistä eliittiä edustanut diplomaattiperhe selvisi kuin ihmeen kaupalla puna-armeijan tulosta, kyydityksistä ja vankileireistä. Tuon ajan normaalin logiikan mukaan perheen olisi pitänyt murskautua Stalinin koneistossa, ja vähällä se olikin.
Se, että niin ei käynyt, liittyy jollain tavoin isän tekemisiin. Jossain vaiheessa Moskova tarvitsi häntä johonkin, mutta Meri sanoo, ettei tiedä mihin ja miksi.
Perheen elämänasennetta kuvaa, että kyydityksistä palatessa 1945 he Leningradissa junaa odottaessaan kuluttivat päivän Eremitaasissa ja uunituoreessa piiritysmuseossa, isän luennoidessa kaupungin historiasta!
Myöhempinä aikoina Meri itse kykeni pelaamaan neuvostojärjestelmällä.
Hän pyöritti sen sokeaa byrokratiaa minkä ehti, järjesti itselleen jalansijaa kansatieteilijänä, matkakirjailijana ja dokumenttiohjaajana, kolusi koko valtavaa neuvostomaata sen ääriä myöten.
Hän pystyi näkemään järjestelmän läpi ja venyttämään sen rajoja, ja samalla hän oppi tuntemaan systeemin luonteen tavalla, johon vain harva kykeni - unohtamatta virolaisuuttaan missään vaiheessa.
Lapsuus Pariisissa ja Berliinissä natsien nousun aikaan, murrosikä Stalinin karkotuksissa, nuoruus Tarton yliopistossa, aikuisikä Tallinnassa ja lukemattomilla seikkailuretkillä Neuvostoliiton uumenissa, kontakteja ulkomaille, Viron ulkoministeriön synnyttäminen tyhjästä linkkiantennit itse Tukholmasta suksiksi naamioituina kantaen, sitten ulkoministerinä ja presidenttinä.
Kaikki tämä kepeän valoisasti kerrottuna ja samalla maailmanpolitiikkaa ja kulttuuria syvällisesti analysoiden, usein oma elämä ja kansan kohtalo täysin veitsenterällä. Lopulta Hyvä voittaa Pahan ja seikkailukertomus tulee täydelliseksi.
Keksittynä tällainen elämäntarina olisi liian epäuskottava.
Nyt siinä yhdistyy virolainen patrioottisuus, eurooppalainen sivistys ja Neuvosto-Venäjän tuntemus tavalla, joka naulitsee suomalaisen lukijan tiukasti otteeseen.
Suomen ystävältä riittää ymmärrystä myös Baltian itsenäistymisajan ulkopolitiikan johdolle Suomessa, Mauno Koivistolle ja Paavo Väyryselle, joiden toimintaa hän kiittää eikä moiti - ja erikoiskiitoksen saa Urho Kekkonen ja vuoden 1964 vierailu Viroon, keskellä pimeintä sovjetisoinnin aikaa.
Luultavasti Meri kertoilee asioita kannaltaan parhain päin, ja rinnalle tarvittaisiin perinteinen elämäkerta.
Mutta ei sillä lukukokemukseen ole väliä.
Tämä on puhuttu ja kirjalliseen muotoon toimitettu muistelu - millaisesta elämästä!