Suomalaiset ovat pettyneitä. Suomalaiset ovat häpeissään. Suomalaiset ovat surullisia.
Suomalaiset itkevät menneiden olympialaisten katastrofaalisen heikkoa tulosta ja koko kansallisen kilpaurheilumme kurjuustilaa. Suomalainen kokee itsensä petetyksi, koska hän maksaa veroja, jolla tuetaan huippu-urheilijoita, jotka ovat jättäneet menestymättä maailman merkittävimmässä urheilutapahtumassa.
Verovaroilla ylläpidetään toisaalta yhtä sun toista muutakin tuottamatonta toimintaa. Yhteisillä rahoilla pyöritetään erimerkiksi kymmenittäin erilaisia virastoja ja laitoksia, joissa istuu päivittäin satoja ellei tuhansia pikkuvirkamiehiä suorittamassa jokapäiväistä työvelvollisuuttaan.
Osa heistä hoitaa hommansa hyvin, osa vielä paremmin. Osa eläkeviroissa istuvista jääristä ei tee palkkansa eteen kerrassaan mitään. Kukaan ei kuitenkaan vielä koskaan ole vaatinut lakkautettavaksi kansaneläkelaitosta tai verovirastoa ainoastaan muutamien sinne pesiytyneiden työtä vieroksuvien yksilöiden vuoksi.
Muutamien urheilijoiden epäonnistuminen suurissa kilpailussa sen sijaan saa koko kansan takajoilleen vaatimaan päättäjiä lopettamaan huippu-urheilun tukemisen tyystin.
Henkilökohtaisesti en koe suurtakaan oikeutusta loukkaantua kisoissa epäonnistuneille suomalaisurheilijoille. Voin näet täysin rehellisesti myöntää, että en ole tikkua ristiin laittanut menneen olympiadin aikana sen paremmin Jani Sievisen sekauintitaktiikan hiomiseen kuin ampujien hermovalmennuksen tukemiseenkaan.
En ole ollut mukana huippu-urheilun maailmassa millään muotoa ennen kuin suora televisiolähetys Ateenan-kisoista alkoi. Niin kuin ei suurin osa menestystä vaativista kiihkoilijoistakaan. Kisojen lähestyessä odotukset kuitenkin vähitellen kasvavat: urheilijoiden toivotaan palauttavan kansamme urheilumaineen kanssakilpailijoiden silmissä.
Tämäkin on erikoinen uskomus. En millään jaksa uskoa, että esimerkiksi keihäänheiton kultamitali olisi saanut koko muun maailman polvilleen ihailemaan tämän pienen mutta sitkeän pohjoisen kansan erinomaisuutta urheilun saralla.
Kyllä kai kukin kansa haluaa muistaa kisoista vain merkittävimmän: omat menestyksen hetkensä.
Satunnaisen seuraajan näkökulmasta olympialaiset pelasti doping. Toisin kuin yleisesti väitetään, doping ei ole vienyt kilpaurheilun kiinnostavuutta. Asia on täsmälleen päinvastoin.
Doping tai oikeammin doping-käryt ovat tuoneet urheilun draamaan kokonaan uuden ulottuvuuden. Kun urheilijoita ennen arvioitiin ainoastaan asteikolla hyvät-huonot tai menestyjät-häviäjät, on doping tuonut perinteiseen arviointiasteikkoon lisää syvyyttä. Nyt urheilijat voidaan arvioida myös akselilla hyvät-pahat.
Tämä puolestaan antaa ennennäkemättömät ainekset suuren draaman synnylle. Kuka lopulta onkaan sankari, kun vastakkain ovat dopingista kärähtänyt olympiavoittaja ja puhtaana kilpaillut, täysin vaille menestystä jäänyt suomalaisurheilija?
Kaiken kaikkiaan olympialaiset näyttivät todeksi yhden erinomaisen asian: ihminen voi olla maailman paras mitä ihmeellisimmissä asioissa. Ja hyvinkin tyhjänpäiväisillä elämänaloilla.