Suomi on suistunut kansalliseen hätätilaan. Syynä on tietysti se, että hävisimme jääkiekossa Ruotsille 5-6. Tai ei oikeastaan pelkästään tuo tulos, vaan se että ehdimme johtaa jo 5-1 ja sitten kävi näin. Jos Ruotsi olisi johtanut ensin 6-0 ja Suomi sitten kaventanut, kaikki olisivat sitä mieltä, että kyllä suomipoika sentään venyy tiukassa paikassa, vaikkei tällä kertaa ihan riittänytkään. Mutta nyt siis naapurit pääsivät näyttämään, mihin maailmankuulu ruotsalainen sisu voi johtaa. Ovat varmaan ammentaneet energiansa ruisleivästä, saunasta ja mämmistä; lienevätkö olleet edes selvin päin. Suomalaiset keskittyivät liikaa omaan peliin, eivätkä huomanneet, että jäällä oli toinenkin joukkue. Ehkä pelattiin myös suurella sydämellä, vaikka olisi kannattanut pelata mailalla.
Tässä nyt sitten ollaan. Ammattiauttajat tekevät töitä kriisikeskuksissa hiki hatussa ja kolmessa vuorossa. Osa kansaa hyppii epätoivoissaan kellarien katoilta kohti alhaalla odottavaa kivikkoista isänmaata, toiset kulkevat säkki päässä. Maastamuutto kiihtyy. Ummikotkin yrittävät mongertaa ruotsia. Laumoittain juniorijääkiekkoilijoita pakenee kaunoluistelijoiksi. Mutta kannattaako tuosta sentään noin pahasti masentua? Emmekö voisi katsoa tapahtunutta myönteisesti, hali-hali- ja pusi-pusi -hengessä? Kyllähän karmeimmissakin tapauksissa on sentään jotain hyvääkin. Esimerkiksi digitelevision läpimurto Suomessa nopeutuu ratkaisevasti, koska Ruotsi-ottelun jälkeen tuhansittain vanhoja vastaanottimia on lennellyt ikkunoista pihalle eri puolilla maata. Tilalle hankittavat uudet telkkarit ovat epäilemättä järkiään digivehkeitä.
Suomen putoaminen aiheutti myös sen, että koko jääkiekkokisat eivät enää kiinnosta ketään. Nyt jää näkemättä ainakin kaksi Suomen ottelua. Niitä molempia olisi katsonut varmaan 2,5 miljoonaa suomalaista melkein kolmen tunnin ajan, yhteensä lähes 10 000 henkilötyövuotta. Kun otteluita ei pelata, tuo aika säästyy parempaan käyttöön. Jos kymmenentuhatta suomalaista on vuoden töissä, he pystyvät tekemään mitä tahansa. Esimerkiksi rakentamaan eduskuntaan puolikymmentä lisärakennusta. Tai kaivamaan puoli miljoonaa kilometriä ojaa ja täyttämään saman verran entistä. Tai kokoamaan kaksi miljoonaa kännykkää ja lähettämään niillä miljardi tekstiviestiä. Kaikki nämä työt nostavat kansantuloamme miljoonilla euroilla. Samaan aikaan ruotsalaiset pureskelevat kynsiään ja lipittävät laihaa kaljaansa sohvalla tuijottaessaan televisiosta joutavanpäiväisiä jääkiekko-otteluita. Huomaamattaan he jäävät muussa elämässään ja kansantaloudessaan niin pahasti jälkeen suomalaisista, etteivät tavoita meitä ikinä. Mahtaa ruotsalaisia sitten harmittaa.