jussi.lahdemaki@kaleva.fi
Suomen tieliikenteen nopeusrajoitukset ja -valvonta ovat kuin kauneus katsojan silmässä; kuka mitenkin tulkitsee ja miltä milloinkin tuntuu.
Väitetään, että kaupparatsut säätävät satasen alueella vakionopeuden 112:een, eikä tien varren peltipoliisi vielä iske silmää saati elävä poliisi kohota kylttiänsä. Varmaa viranomaistietoa toleransseista ei ole liiemmin jaettu, mutta liikkuvan poliisin konstaapeli nyökyttelee, kun kuulee matkanteon ammattilaisten nyrkkisäännöstä.
Tahattoman tutkiva journalisti puolestaan toteaa, että valvontakamera välähtää, kun ylinopeutta on 17 kilometriä tunnissa. Ei ole niin tutkiva, että ajaisi samaa tolppaa kohti uudestaan ja uudestaan asteittain nopeuttaan vähentäen ja selvittäisi näin alhaisimman nopeuden, joka kameran laukaisee.
Lokakuun alusta sekavan nopeusvalvonnan ja nopeuskikkailun on määrä vähentyä ja kansalaisten kohtelun yhdenvertaistua, kun poliisi saa uudet ohjeet. Sen jälkeen "vähäiseenkin nopeusrajoituksen rikkomiseen puututaan"; 6-10 kilometrin ylityksestä sanellaan tai kirjoitetaan huomautus ja 11 kilometrin ylityksestä tarjoillaan rikesakko, olipa nopeusrajoitus mikä tahansa.
Käytännön työtä tekevä liikkuvan poliisin mies ei kyllä ymmärrä, millä resurssilla operaatio toteutetaan, sillä valvonnan tehostaminen tarkoittaa nykyiseen menoon verrattuna kuulemma reippaasti kasvavaa asiakaskontaktien määrää.
Huomautuksesta seuraa, että kuljettajan pitää pysähtyä ottamaan huomautus vastaan ja matkanteon keskinopeus putoaa. Siinä onkin sitten kaikki, sillä huomautuksia voi kertyä vaikka kymmenen, eikä nippu käy vielä kortin päälle.
Poliisin ajatuksena on, että kun lievää ylinopeutta ajavan kuljettajan kanssa päästään puheväleihin, hän muuttaa ajotapojaan. Uskoo ken tahtoo. Paatuneimmat tämän sortin taparikolliset tuskin poliisin puhuttelusta pitkäksi aikaa hätkähtävät, vaikka kuinka julmisteltaisiin.
Rike- tai päiväsakkoja sen sijaan ei kestä ottaa kovin tiheään vaikka rahaa olisikin, sillä kortti lähtee kuivumaan, jos samalle kuljettajalle kirjoitetaan vuodessa kolme tai kahdessa vuodessa neljä ylinopeussakkoa.
Jatkossa lievää ylinopeutta ajavat kuljettajat, joita ovat tutkitusti siis melkein kaikki kuljettajat, pudottavat nopeuttaan pari kilometriä tunnissa ja se on uudistuksen perimmäinen tarkoituskin. Nopeuserot pienenevät ja turvallisuus paranee, mutta typerä ja tarpeeton kikkailu jatkuu.
Nykyinen nopeusrajoituspelleily istuu huonosti suomalaiseen lainnoudattamisen kulttuuriin. Meidän pitäisi ottaa mallia vaikkapa Norjasta, jossa asia on suoraviivaisesti ja -selkäisesti hoidettu. Siellä on ylinopeuksien nollatoleranssi, huomautuksia ei tunneta ja kirjoitettavat sakot ovat tuntuvia.
Vaatimusta ei kuitenkaan pidä ymmärtää niin, että ajonopeuksia olisi syytä samalla pudottaa nykyisestä. Reilumpaa ja rehdimpää vain olisi, jos nykyisille satasen alueille säädettäisiin vaikkapa 110 kilometrin nopeusrajoitus ja jätettäisiin liukumat sun muut tulkinnat pois.
Viime aikoina on käynyt ilmi, että kansanedustajat eli lainsäätäjät liikkuvat varsin tottuneesti ns. harmaalla alueella, ja samaa tarjotaan - sinänsä linjakkaasti - kansallekin. Lokakuun alusta sadan kilometrin nopeusrajoitus on siis oikeasti 111 kilometriä tunnissa. Noin.