Pelkästä omille kannattajille suunnatusta teatterista ei ole kysymys. SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajan Jouni Backmanin kiukkuiset terveiset Lahdessa päähallituspuolue kokoomukselle heijastelevat yhä suuremman demarikannattajakunnan näkemystä.
Laskevat kannatusluvut pakottavat terävöittämään poliittista sanomaa yhtä lailla demarien kuin kokoomuksenkin riveissä.
Pääministeri Jyrki Kataisen ja valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen keskusteluyhteyden kuvataan kaikesta huolimatta olevan kunnossa. Samoin hallituksen avainministerit tulevat keskenään toimeen juuri niin hyvin tai huonosti kuin aikaisemminkin.
Paineet tulevat kentältä. Pääministerin asemaa nakertaa, tai nakerretaan, pitämällä yllä keskustelua hänen aikeistaan siirtyä pois päivänpolitiikasta.
Demarien paineet tulevat kannattajakunnasta, jota talouden alamäki rokottaa päivä päivältä pahemmin. Kärjistäen voi todeta, että demareissa 55-vuotiaat yt-neuvottelujen kohteiksi joutuneet duunarimiehet eivät tahdo enää millään sietää puoluetta, jota johtavat akateemisesti koulutetut nelikymppiset naiset vailla minkäänlaista omakohtaista kosketusta yritysmaailmaan.
Kataisella ja Urpilaisella on periaatteessa sama ongelma: kummankin äänestäjäkunta rakoilee.
Vaikka Backman sai raikuvat aplodit omiltaan railakkaasta puheenvuorostaan, jossa hän muun muassa patisteli pääministeriä saamaan joukkonsa suoriksi toteuttamaan tehtyjä päätöksiä, kovistelu ei vienyt yhtäkään ongelmaa hallituksen pöydältä.
Yhteistyö ei moisista puheista helpotu, eivätkä demarien kannatusluvutkaan nouse.
Sekä kokoomuksessa että SDP:ssä pitäisi nyt vain hyväksyä se, että edessä on asioita, joiden hoitaminen voi viedä oppositioon vuoden 2015 vaalien jälkeen. Silti toimet pitää tehdä.
Listaan kuuluvat eläkeiän nostaminen, verojen kiristäminen, sosiaaliturvan leikkaukset ja kuntien pakkoliitokset, joihin sisältyvät toiminnan tuntuva tehostaminen ja henkilöstömäärän vähentäminen.
Ja voipa käydä niinkin, että päättäväisyys palkitaan kannatuksen kasvuna. Se on täysin mahdollista. Suomalaiset ovat nurinan ja pulinan jälkeen antaneet arvon sellaisille johtajille kuin Esko Aho ja Iiro Viinanen, vaikka kumpaakin vihattiin kuin ruttoa 1990-luvun laman pimeimpinä hetkinä.
Aivan varmaa on, että hallituksen halvaantuminen nyt vie perikatoon. Mikään selitys ei auta vuonna 2015, ellei velkaantumista ole saatu kuriin, kuntia mitoitettua kansantalouden kantokyvyn sallimiin raameihin ja taloutta takaisin kasvu-uralle.
Rakastettu hyvinvointivaltiokin on juuri niin hyvä kuin on suomalaisten työllisyys ja taloudellinen menestys. Ei kai tästä sentään saa ideologista kiistaa aikaiseksi?
Loisteliaasta poliittisesta retoriikasta on nyt kovin vähän hyötyä. Backmanin kovistelusta on vain haittaa.
Joko päättäjät vihdoin olisivat valmiita laajaan yhteistyöhön? Syytä olisi. Sillä kohta ei ole jäljellä enää mitään mistä tapella.