Katsomossa odotukset ovat korkealla. "Onkohan sillä metsänvartijalla kirves, jolla se avaa sen suden vatsan?" Pikkuneidin pohdintaa toppuutellaan. "Varmaan suden vatsassa on vetoketju."
Ilmeisesti Punahilkka oli kotona kuunneltu ja tulkittu.
Perinteisenä Grimmin Punahilkka-satu on aika pelottava tarina. Kun isovanhempien ikään ehtineet näyttelijäveteraanit tekevät satunäytelmää, pelottavat kohdat laimennetaan lastenlasten silmille sopiviksi. Tuulikki Kejonen lähti satuilemaan lisää saadakseen tarinasta monipuolisemman. Niinpä Punahilkka äiteineen asuu aivan uskomattoman satumetsän keskellä. Siellä puut ja metsän eläimet puhuvat, mutta vain Punahilkka kuulee sen.
Susi on luonteensa mukaisesti ovela ja pääsee kuin pääseekin yllättämään vanhan ja viisaan isoäidin ja häntä katsomaan tulevan Punahilkan. Paikalle ehättää myöhästynyt metsänvartija ja mitä sitten tapahtuu, jääköön salaisuudeksi. Sen voin paljastaa, etteivät katsomon odotukset tällä kertaa sellaisenaan toteudu.
Ketterääkin ketterämpänä Punahilkkana heiluu Tuulikki Kejonen. Hänen oivaltava mimiikkansa tehoaa varmasti lapsikatsojiin. Kalevi Mäki suden roolissa on tarvittavan surkea ja hauska. Aivan erityiskiitos täytyy antaa isoäidin (Pirkko Lahti) sopraanolle. Näytelmässä nimittäin on myös lauluja, jotka Tuulikki Kejonen on sanoittanut ja harmonikkaduo Heidi Herranen & Heikki Kangas säestää.
Lapsille, lastenlapsille ja lastenlastenlapsille valmistettu näytelmä on tekijöidensä oloinen. Pehmeä kuin mummon syli, arvoituksellinen kuin papan reppu ja maustettu kokemuksen syvällä rintaäänellä, jota aivan pienimmät katsojat tuskin edes kuulevat.