Jokelan koulukeskukseen vievä Jyväkuja on torstaina puolilta päivin hiljainen. 24 tunnin takaisesta verilöylystä kulkijoita muistuttavat vain poliisin eristysnauhat, koulun rikkoutuneet ikkunat sekä koulun aluetta vartioivat varusmiehet.
On utuista ja kylmää. Koulun edustan lampi on saanut yön aikana ohuen jääkannen.
"Mieheni mukaan lampea on sanottu joskus kauan sitten Kuolemankuopaksi", hymähtää Sirpa Alppiranta-Vuorinen, joka on matkalla kriisikeskukseen.
"Jos voisin siellä jotenkin auttaa. Että jos vaikka joku kaipaisi halausta. Näinä päivinä se voi merkitä jollekin paljon."
Kemijärveläislähtöinen mutta jo 40 vuotta Jokelassa asunut Alppiranta-Vuorinen liikuttuu, kun puhe kääntyy uhrien omaisiin.
"Suren äitejä, olen äiti itsekin. Ja ampujan äiti.. Hänen on turha syyttää itseään."
Alppiranta-Vuorinen pyyhkäisee kyyneleen silmäkulmastaan.
"Meistä jokaisen on katsottava peiliin. On mietittävä, miten voisimme huomioida toisiamme paremmin."
Koulukeskuksen toisella puolella ihmiset sytyttävät muistokynttilöitä. Kukaan ei metelöi, kukaan ei naura. On vain suuri suru, jonka jokainen paikallaolija aistii.
Opintiellä kävelee kaksi 17-vuotiasta nuorukaista. Jesse Peltoniemellä ja Teemu Luirolla on takanaan elämän raskain ja pelottavin vuorokausi. Molemmat lukiolaiset olivat tapahtumien keskipisteessä. Siellä, missä tapettiin heidän koulukavereitaan.
"Yks mun ystävä kuoli. Muistan hänet aina", Peltoniemi sanoo hiljaa.
Kun ammunta alkoi, Luiro oli tulossa ruokalasta. Piilopaikka löytyi ruotsin luokasta, jonka ovi lukittiin. Peltoniemi pakeni kaaoksessa koulun keittiön tiloihin.
"Siellä ei ollut edes ikkunoita. Sain talon ulkopuolelta kännykkääni tietoa, mitä koulussa tapahtui. Aika skitsoa",
huokaisee Peltoniemi, joka piileskeli kaksi tuntia ennen poliisin erikoisjoukkojen saapumista.
Sekä Peltoniemi että Luiro tunsivat ampuja Pekka-Eric Auvisen.
"Olimme joskus samoilla tunneilla. Fiksu hän oli. Ei olisi uskonut, että tuollaista tekee."
Kaverukset evakuoitiin koululta kriisikeskukseen, josta he pääsivät myöhemmin kotiin.
"Ajatukset vain pyörivät päässä. Onneksi saimme yöllä nukuttua."
Nuorukaisilla ei ollut torstaina asiaa opinahjoonsa.
"Kuulin, että koulutyö alkaisi maanantaina. Mutta ei varmaan tuolla", Peltoniemi tuhahtaa ja osoittaa Kuolemankuopan toisella puolella sijaitsevaa kouluaan.
Puhetta ja itkua
Noin kilometrin päässä koulukeskuksesta sijaitsee Jokelan toinen koulu. Ala-asteikäiset lapset askaroivat normaaleja välituntileikkejään Pertun koulun pihalla. Joku nauraa.
Viereisen kirkon tiloihin perustetun kriisikeskuksen pihalla parveilee toimittajia ja kameramiehiä.
"Tämä oli eilisen isoin juttu Islannissa", vahvistaa Islannin television toimittaja Bryndis Hólm.
"Tämä oli eilisen isoin juttu Virossa", vahvistaa Viron television toimittaja Lauri Vahur.
Kriisikeskuksen johtajalla Anna Cantell-Forsbomilla on kiire palaveriin, mutta media haluaa osansa. Ensin Cantell-Forsbom antaa haastattelun suomeksi, sitten englanniksi ja vielä kerran ruotsiksi.
"Millaista on työmme? Olemme läsnä. Kuuntelemme ihmisiä, puhumme, itkemme ja itkemme vähän lisää."
Sitten Cantell-Forsbom kääntyy kannoillaan ja palaa auttamaan ihmisiä, jotka häntä ja hänen kollegoitaan eniten tarvitsevat.
Surutyö Jokelassa on vasta alkutekijöissään.
