Surun koh­taa­mi­nen voi olla vaikeaa – Nuorena les­kek­si jäänyt kertoo: Työ­ka­ve­rit ti­la­si­vat kukkien sijaan sii­voo­jan kotiin

Nuorena leskeksi jääneen Saara Vanhatapion mukaan läsnäolo ja kuunteleminen ovat tärkeimpiä neuvoja, joita surevan kohtaamiseen voi antaa.

Kuva: Jussi Leinonen

Surevan kohtaaminen on usein hämmentävää ja pelottavaa. Leskeksi jäänyt Saara Vanhatapio kehottaa rohkeasti ottamaan yhteyttä, jos ystävälle on tapahtunut jotain ikävää.

Kuolema oli odottamaton ja yllättävä. Saara Vanhatapion mies Ismo sai kuusi vuotta sitten aivoverenvuodon, josta hän ei tullut kunnolla tajuihinsa. Perheen kolme lasta olivat kaikki alle kouluikäisiä, kun isä kuoli.

Surevan kohtaaminen on monelle vaikeaa. Pelottaa, mitä sanoa ja miten toinen reagoi. Vanhatapion mukaan tärkeintä on olla läsnä ja kuunnella, jos toinen haluaa puhua.

– Kosketus ja halaaminen on hyvästä, mutta jos se ei tunnu luontevalta, sitä ei tarvitse tehdä. Kun on oma itsensä ja antaa surevan olla myös, sillä pääsee pitkälle.

Väkisin ei kannata piristää tai säikähtää itkua.

– Alamme usein vaistomaisesti hyssytellä ja estellä itkua. Kun itkulle antaa luvan, se helpottaa. Itku on hyvä asia.

Kriisin keskellä arkipäiväiset asiat voivat tuntua ylitsepääsemättömiltä.

– Ismon kuoleman jälkeisenä aamuna oli pakko nousta, kun 3-vuotias kuopus vaati aamupuuroa. Piti kiinni arjessa, kun tietyt asiat piti hoitaa.

Tavallisesta arkisesta avusta onkin paljon iloa. Voi tehdä ruokaa, viedä lapset puistoon tai kolata lumet pihasta.

– Lapsille on mukava, että välillä saa seuraksi aikuisen, joka ei ole surusta ja huolesta sekaisin.

Eräs konkreettinen muisto on jäänyt Vanhatapiolle hyvin mieleen.

– Työkaverit tilasivat kukkien sijaan siivoojan kotiin. Siitä oli lapsiperheessä enemmän hyötyä.

Kannattaa kysyä ja tarjoutua avuksi

Mielenterveysseuran kriisityön päällikön Pirjo-Liisa Liimataisen mukaan on ymmärrettävää, että surevan lähestyminen on pelottavaa.

– Miten voit? Olen pahoillani. Näillä kahdella lauseella pääsee alkuun.

Korulauseet kuten "aika parantaa haavat" Liimatainen kehottaa unohtamaan. Ennemmin kannattaa tarjoutua avuksi ja kysyä, voiko tehdä jotain.

– Jokaisella on oma tapa ja aika käydä asioita läpi. Aidon välittämisen kyllä tunnistaa. Kun on oma itsensä eikä yritä muuta, se riittää, Liimatainen vakuuttaa.

Vanhatapiolle iso apu olivat naapurissa asuvat miehen sukulaiset sekä ystävät, jotka auttoivat arjen pyörittämisessä.

– Emme jääneet lasten kanssa yksin. Lähellä asuva mummi oli lapsille hyvin tärkeä.

Pian puolison kuoleman jälkeen Vanhatapio mietti, missä hänen ja lasten olisi paras asua.

– Päätin, että meidän koti on edelleen Rovaniemellä. Lasten juuret ovat täällä, enkä halunnut heille enempää muutoksia.

Vanhatapion vanhemmat ja sisarukset asuvat Etelä-Suomessa. Heitä hän on kaivannut lähelleen. Joistakin ystävistä tuli yhä läheisempiä, toiset loittonivat.

Mielenterveysseuran Liimataisen mukaan on harmittavan tavallista, että kaverit alkavat vältellä ihmistä, jolle on tapahtunut jotain ikävää.

– Olen kuullut tätä muilta, mutta itselläni ei ole tästä kokemusta. Vaikka pelottaa, kannattaa ottaa yhteyttä ennemmin kuin olla tekemättä mitään, Vanhatapio sanoo.

Hautajaisten jälkeen alkaa hiljaisuus

Saara Vanhatapion mies kuoli itsenäisyyspäivänä, ja Vanhatapio halusi pitää hautajaiset ehdottomasti ennen joulua.

– Kun viimeiset jouluvieraat lähtivät loppiaisena, iski tyhjyys. Edessä ei näkynyt yhtään kiinnekohtaa. Sovimme ystäväni kanssa viikottaisista treffeistä. Se oli tosi tärkeää.

Kriisityöntekijä Liimataisen mukaan hautajaisten jälkeen alkaa usein hiljaisuus.

– Silloin kontaktin otto on erityisen tärkeää. Osa läheisensä menettäneistä ajattelee, ettei voi vaivata ketään.

Vanhatapio muistuttaa, että surutalossa on raskasta olla. Omasta jaksamisesta täytyy pitää huolta.

– Jos vierailu tuntuu liian rankalta, voi vaikka laittaa viestin tai käydä myöhemmin.

Surun vähättely tai mitätöinti on Vanhatapion mukaan tavallista, vaikka tarkoitus olisi hyvä.

– Kriisin keskellä ei kannata muistutella, että monella asiat ovat vielä huonommin. Surra pitää, mutta voivottelu ei auta. Myös ihmettely sairausloman kestosta tai aikaisesta töihinpaluusta on turhaa. Ulkopuolelta ei voi sanoa, mitkä ratkaisut ovat oikeita tai vääriä.

Vanhatapion mukaan tyypillinen lausahdus nuorelle leskelle on, että löydät vielä jonkun toisen. Vaikka tarkoitus on kannustaa, surun keskellä se ei auta.

Vanhatapio sai apua kaupungin perhetyöstä sekä kriisikeskuksen kautta järjestyneistä tukihenkilöistä. Heistä toisesta tuli ajan myötä läheinen ystävä, ja nykyään hän onkin lapsille varamummo.

– Meni pitkään, että kehtasin pyytää ketään lapsenvahdiksi siksi, että pääsisin itsekseni jonnekin tunniksi tai pariksi. Se tuntui hankalalta, sillä tarvitsimme muutenkin paljon apua.