TOKION OLYMPIALAISET: Topi Rai­ta­nen on edennyt Tokion olym­pia­fi­naa­liin Janne Ukon­maan­ahon val­men­nuk­ses­sa

PÄÄKIRJOITUS: Hel­le­ke­sän huk­ku­mis­ti­las­to on ruma - su­ru­vies­te­jä on viety yli sata

Kolumni

Su­ru­lau­lu­ja Kosovon ja Eu­roo­pan his­to­rial­le

”Kosovon kentällä kamppailivat balkanilaiset keskenään. Tällä kertaa serbit ja albaanit heiluttivat kumpikin omaa tunnustaan, albaanit katolista ristiä, serbit ortodoksista.”

”Kosovon kentällä kamppailivat balkanilaiset keskenään. Tällä kertaa serbit ja albaanit heiluttivat kumpikin omaa tunnustaan, albaanit katolista ristiä, serbit ortodoksista”, ihmettelee Kosovo Poljen taistelussa kesäkuussa 1389 hengestään päässyt osmanisulttaani Murad I hautansa uumenista albanialaisen Ismail Kadaren kirjassa Kolme surulaulua Kosovolle.

Teos sisältää kolme elegistä kertomusta, jotka liittyvät Kosovo Poljen taisteluun keskenään riitaisten Balkanin kansojen ja osmaniturkkilaisten välillä. Erityisen historiapoliittisen ulottuvuuden teokseen tuo sen kirjoittamisajankohta 1990-luvun lopulla keskellä Jugoslavian hajoamista seurannutta Kosovon sotaa. Sen on albanian kielestä suomentanut Tuula Nevala ja kustantanut turkulainen Faros vuonna 2009, vuosi albaani- ja muslimienemmistöisen Kosovon itsenäistymisen jälkeen.  

Serbia ei ole tunnustanut Kosovon itsenäisyyttä, eikä sitä ole odotettavissakaan. Kytevä ristiriita manifestaatioineen on sitkeästi uskonnollinen ja historiapoliittinen. 1300-luvun lopulla hetkeksi yhdistyneiden ruhtinaskuntien katastrofaalinen häviö osmaniturkkilaisille ja serbiruhtinas Lazarin marttyyrikuolema kiinnittävät serbien kansallisessa historiantulkinnassa Kosovon nyt ja aina luovuttamattomasti Serbiaan.

Ismail Kadaren surulaulut avaavat kolme erilaista kokemushistoriallista näkökulmaa Kosovo Poljeen. Ensimmäinen niistä, ”Ikivanha sota”, tarkastelee taistelua edeltävän yön, itse taistelun ja sitä seuraavan illan veristä hämärää eri osapuolten näkökulmasta.

Kertomus ”Ylhäinen rouva” kuvaa Balkanin eri kansallisuuksia edustavien rapsodien, sodan laulajien, vaellusta kaoottiselta taistelukentältä kohti pohjoista Eurooppaa yhdessä sekalaisen pakolaisjoukon kanssa. Niin pitkään sodan laulajat ovat sorvanneet sanoituksensa toisiaan vastaan, ettei edes yhteinen häviö ja pakolaisuus voi muuttaa sanoja toisiksi. Kertomuksen ylhäinen rouva pohtii mielessään: ”Kroatia, Albania, Serbia, Kreikka, Bosnia, Valakia, Makedonia. Tästä lähtien he ryömisivät vaivalloisesti kuin kilpikonna kuorensa alla ja kantaisivat tuota uutta [osmanien antamaa] nimitystä, jähmettynyttä ja verkkaista, kuin kirousta selässään.”

Sana ”Eurooppa” saa osmaniturkkilaisten uhan alla rouvan pohtimaan: ”Noin kaksikymmentä valtakuntaa ja sata kansaa. Välillä yhteen puristuneina, välillä etääntyneinä. Mikä oli sen todellinen koko: kutistunut vai laajentunut?” Kuten hänen oppineet ystävänsä olivat selittäneet, aluksi se oli ollut kuin tiheä tähdistö tyhjyyden keskellä, ”kun taas viime vuosina ja etenkin mustan surman jälkeen se muistutti tyhjyyttä, jota ihmisten tulva ympäröi”.

Kertomuksessa ”Kuninkaallinen rukous” saa viimeisen sanan sulttaani Murad, jonka balsamoitu ruumis on Kosovo Poljen jälkeen kuljetettu Anatoliaan mutta ruumiista laskettu veri suljettu lyijysäiliössä hänen telttansa oletetulle paikalle rakennetun hautahuoneen (türben) alle maahan. Siellä hän mittailee vuosien ja vuosisatojen kulkua ympärillään: ”He [Balkanin kansat] olivat aloittaneet tämän hävityksen kuusisataa tai seitsemänsataa vuotta ennen sotaretkeäni. Tällä tasangolla he olivat hetkeksi tehneet sovinnon aloittaakseen sitten entistäkin julmemman tappamisen juuri täällä.”

Olin muutaman ystäväni ja kollegani kanssa lyhyellä historiamatkalla Kosovossa viime toukokuussa. Kahden ja puolen vuorokauden aikana kaikki kolme surulaulua tulivat hyvinkin totena eletyiksi.

Kosovo Poljen taistelukentälle pystytettyyn muistotorniin liitetyn tekstin mukaan yhdenkään serbin tai serbialaista verenperintöä kantavan, joka tulee Kosovoon muuten kuin taistellakseen, ei pidä saaman jälkeläisiä; älköön mikään hänen kättensä kylvämä tuottako satoa.

Muradin türbestä ja museosta huolehtiva turkkilaistaustainen mies kertoo ystävällisesti sulttaanin marttyyrikuolemasta ja lisää hymyillen: ”Balkanilaisilla on tietenkin oma versionsa.” Hyvästellessämme hän kysyy, minne suuntaamme seuraavaksi. Kun kerromme matkaavamme Mitrovicaan, hänen ilmeensä synkistyy: ”Miksi te sinne menette?”

Siksi juuri. Mitrovica onkin matkamme kolmas surulaulu. Kaupungin läpi virtaava Ibar-joki jakaa sen fyysisesti ja henkisesti albaanien eteläosaan ja serbien pohjoisosaan. Ilmapiirin jännittyneisyys on käsin kosketeltava. Joen pohjoisen rantavallin seinämään on spreijattu graffiti ”1389”. Minne ikinä päänsä kääntää, Kosovo Polje on läsnä.

Ismail Kadaren kirjassa haudassaan riutuvan sulttaanin mieleen hiipii kamala epäilys: onko minun vereni tämän kaiken kauheuden alku? Murad rukoilee Jumalaansa, että hänen lyijyastian reunoihin kuivunut verensä siirrettäisiin pois ”tältä kylmältä kentältä”. Eikä vain astia vaan koko sitä ympäröivä maa-aines, ”koska jo muutama pisara verta riittää sulkemaan sisäänsä maailman koko muistin”.

Marja Tuominen on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.