Suomen kirkollinen juhlavuosi alkoi murheellisesti. Surun keskellä kirkko kuitenkin osoitti toimintakykynsä ja tarpeellisuutensa.
Turun tuomiokirkossa pidetään tänään loppiaisena koko maahan radioitava ja televisioitava poikkeuksellinen jumalanpalvelus. Vielä ennen joulua ekumeenisesta tilaisuudesta suunniteltiin riemullista tapahtumaa, joka avaisi piispa Henrikin ja kristinuskon Suomeen tulon 850-vuotisjuhlavuoden. Nyt tilaisuuden luonne on tyystin toinen, ja sen ohjelma on arkkipiispan saarnaa myöten muuttunut ajankohtaan ja kansakunnan mielentilaan paremmin sopivaksi. Juhlajumalanpalveluksesta tuleekin ennen kaikkea muistotilaisuus Aasian katastrofin uhreille.
Voi hyvällä syyllä olettaa, että niin kansallispyhäkön penkeissä kuin televisioiden ja radioiden ääressäkin on tänään paljon muitakin kuin se tavanomainen joukko kirkkoväkeä, joka yleensä pyhisin lähtee jumalanpalveluksiin tai kuuntelee niitä radioista. Koko kansaa kohdannut suru on yhtäkkiä tuonut kirkon jostakin taustoilta hoitamaan suomalaisten sielua ja myötäelämään murheessa.
Suomalaisista vajaat 85 prosenttia kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Kansainvälisesti lukema on korkea, mutta tilastoista voi kuitenkin kaivaa lukuja, joiden perusteella Suomi näyttää kirkosta ja uskonnosta vieraantuneelta, pitkälle maallistuneelta maana. Käytetyin todiste tämän väitteen tueksi ovat jumalanpalvelustilastot: vuonna 2003 suomalaiset osallistuivat jumalanpalveluksiin keskimäärin vain 1,6 kertaa vuodessa.
Silti muunkinlaista todistusaineistoa voi esittää: muut kirkolliset toimitukset, kuten kasteet, häät ja hautajaiset, ovat tutkitusti suomalaisille tärkeitä. Seurakuntalaiset pitivät kristillistä hautausta jopa suurimpana syynä kuulua kirkkoon. Vaikka jumalanpalveluksiin ei jakseta tai haluta lähteä, yksityinen uskonnonharjoitus on kuitenkin paljon aktiivisempaa, kuten kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Kimmo Kääriäinen muutama päivä sitten Kalevassa totesi. Kirkoista on hänen mukaansa tullut yhä useammalle suomalaiselle paikka yksityiseen uskonnonharjoittamiseen - paikka, jossa käydään ennen kaikkea hiljentymässä.
Viime päivien kokemusten perusteella piilevää uskonnollisuutta näyttääkin olevan paljon. Suuri kansallinen kriisi nostaa sen pintaan ja voi lisätä jopa jumalanpalvelusten osallistujamääriä. Jumalanpalveluksissa on nyt ollut mukana paljon sellaisiakin ihmisiä, jotka yleensä eivät koe kirkonkellojen soittoa kutsuvana. Aivan uusi ilmiö oli esimerkiksi se, että Oulussa tavalliset kansalaiset välittivät toisilleen viime lauantaina tekstiviesteillä tietoa tuomiokirkossa järjestettävästä surujumalanpalveluksesta. Kirkko oli tilaisuudessa täynnä.
Aasian kriisi ja sen jälkihoito osoittivat, että kirkko pystyy tilanteen vaatiessa varsin nopeaan reagointiin. Ensimmäiset muistohetket hyökyaaltojen uhreille järjestettiin jo tiistaina. Samana päivänä Thaimaan onnettomuusalueelle ehti Helsingin piispa Eero Huovinen. Kirkon ja seurakuntien väkeä on ollut kriisiapua antamassa myös esimerkiksi lentokentillä, työpaikoilla ja palvelevissa puhelimissa. Kirkko on tässä tilanteessa hoitanut vaikeaa tehtäväänsä ilmeisen hyvin.
Voi käydä niin, että kun kansakunta on päässyt pahimman vaiheen yli, jumalanpalveluksissa kävijöiden määrä putoaa entisiin lukemiin. Viime päivät ovat silti ehtineet osoittaa, että kirkolla on oma tärkeä asemansa suomalaisessa yhteiskunnassa ja sen sanomalla merkitystä tavallisten ihmisten mielissä.