Perhesurmia selvittäneen työryhmän työ paljastaa, että perheissä on usein oireiltu ennen surmatöitä. Perheissä on ollut vaikeuksia, joiden takia on oltu yhteydessä viranomaisiin tai läheiset ovat olleet huolissaan.
Sisäministeriön selvityksen alustavissa tuloksissa näyttää siltä, että oman lapsensa surmaajat eroavat muista henkirikoksen tekijöistä. Oman lapsensa surmaaja ei yleensä ole tekohetkellä humalassa eikä päihteiden väärinkäyttäjä. Vain harvoin taustalla on aikaisempia poliisin tietoon tulleita väkivaltarikoksia.
Ulkopuolisille surmat voivat tulla täydellisenä yllätyksenä, mutta toisinaan naapurusto on huomannut poikkeavaa käytöstä. Oireellista on, että ongelmat ovat olleet sillä asteella, että niiden takia on jo oltu yhteydessä esimerkiksi sosiaalihuoltoon, poliisiin tai terveys- ja mielenterveyspalveluihin.
Tämän perusteella voi esittää, että viranomaisten ja muiden toimijoiden pitäisi tehdä nykyistä tiiviimpää yhteistyötä, jotta herkkyys havaita ja ehkäistä tällaisia henkirikoksia paranisi. Erityisen tärkeää se on rikoksen uhrin ja lähipiirin aseman kannalta.
Kaikkea ei voi panna viranomaisvastuulle. Osasyynsä on myös puuttumattomuuden kulttuurissa, jossa suljetaan silmät lähipiirin ongelmilta. Turvaverkot ja viranomaisapu ovat sitä varten, että hätää kärsivä ihminen saa apua. Kylmäverisyydestä tai epätoivon syvyydestä kertoo kuitenkin, että surmaaja vie mukanaan viattomia uhreja tukalan tilanteensa takia.
Sisäministeriö on selvittänyt 2003–2012 tapahtuneita perhesurmia. Niitä on ollut kahdeksan ja muita lapsiin kohdistuneita henkirikoksia 27. Uhreja on ollut yhteensä 57. Palvelujen kehittämisestä päätetään, kun selvitys valmistuu syksyllä.