Suomen korkeakoululaitoksessa tarvitaan voimien yhdistämistä ja päällekkäisyyksien purkua. Pääkaupunki-seudulle esitetty superyksikkö ei kuitenkaan saa syödä muun maan voimavaroja.
Suomen korkeakoululaitosta puristetaan nyt toden teolla uuteen muottiin. Erilaiset kehittämisraportit ja selvitykset ovat seuranneet viime kuukausina toisiaan. Useimmissa tuoreissa puheenvuoroissa on vaadittu yliopistojen ja muiden korkeakoulujen määrän kutistamista.
Erityisen pontevasti ovat liikkeellä olleet elinkeinoelämän järjestöt. Ne ovat peränneet Suomeen yksiköitä, jotka olisivat riittävän vahvoja kyetäkseen harjoittamaan huippututkimusta ja hyödyttämään sitä kautta myös suomalaisyrityksiä.
Vaatimuksiin on nyt vastattu. Helsingissä esiteltiin maanantaina samanaikaisesti peräti kolme suunnitelmaa, jotka koskevat suomalaisten yliopistojen yhteistyötä tai yhdistämisiä. Esitykset eivät vavisuta Oulun ja Lapin yliopistoja tai Pohjois-Suomessa toimivia ammattikorkeakouluja, mutta silti nyt julkistetuilla suunnitelmilla voi olla pohjoisen kannalta suuri merkitys. Yliopistokenttä on kokonaisuus, jossa etelän ratkaisut tuntuvat koko Suomessa.
Merkittävin nyt julkistetuista ehdotuksista on Helsingin kauppakorkeakoulun, Teknillisen korkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun niputus uudeksi yliopistokokonaisuudeksi. Se on kuin suomalaisen elinkeinoelämän päiväunista: opiskelija- ja opettajamäärältään maailmanluokan opinahjo, josta on määrä pystyttää suomalaisen huippututkimuksen ja innovaatiotuotannon tukipylväs.
Suunnitelmassa on kieltämättä paljonkin järkeä. Sen näkee jo katsomalla korkeakoulukarttaa. Pääkaupunkiseudulla on alle 20 kilometrin säteellä yhdeksän korkeakoulua ja kymmenen ammattikorkeakoulua sekä muutama sivuyksikkö päälle. Moninkertaisen hallinnon ja muiden päällekkäisten toimintojen vuoksi haaskautuvan rahan määrää voi vain arvailla. Se ei ole pieni.
Jos uusi superyksikkö luodaan ja se saadaan toimimaan kunnolla, sen voimasta hyötyy hyvässä lykyssä koko Suomi. Huonompikin kehityskulku on kuitenkin mahdollinen: on syytä pelätä, että valtiovalta ja elinkeinoelämä keskittävät rahoitusta entistä enemmän pääkaupungin suuryksikölle.
Jos koko yliopistolaitoksen saama julkinen ja yksityinen rahoitus kasvavat, keskityksestä ei synny suuria ongelmia. Merkkejä tällaisesta auliudesta ei kuitenkaan ole. Ei sellaisia ole näkynyt ainakaan puolueiden vaalilupauksissa. Siksi on jopa todennäköistä, että esityksensä jättäneen työryhmän peräämät panostukset superkorkeakouluun olisivat muilta pois.
Toinen vaihtoehto tietenkin on, että elinkeinoelämä vastaa huutoonsa ja lähtee itse rahoittamaan uuden yksikön toimintaa paljon reippaammin kuin se nykyään tekee. Se olisi suorastaan kohtuullista, jos sen peräämä yksikkö kerran rakennetaan.
Opetusministeri Antti Kalliomäelle jätetyissä selvityksissä esitetään myös Kuopion ja Joensuun yliopistojen yhdistämistä uudeksi Itä-Suomen liittoyliopistoksi. Joensuun ja Kuopion rehtorit osoittavat ainakin ensikommenteissaan olevansa muutoksen takana. Tuollainen valmius yllättää, kun muistaa, kuinka hankalaa Oulun ja Lapin yliopistojen yhteistoiminnan eteenpäin vienti on ollut. Nimenomaan Lapin yliopistossa torjuntavaihde on mennyt turhan herkästi päälle.
Itä-Suomen liittoyliopistomallin toteutusta kannattaa seurata tarkasti. Jos malli toimii, sitä sietää harkita vakavasti myös Pohjois-Suomessa.