Jyrki Karvisen ja Juha-Antero Puistolan kirja ”Nato ja Suomi” (Auditorium) vastaa vakuuttavasti peruskysymykseen siitä, mikä se Nato oikein on. Se ei tyrkytä eikä torju Nato-jäsenyyttä.
Karvinen on turvallisuuspolitiikan pitkiin linjoihin erikoistunut toimittaja ja Puistola strategian tutkimusalan johtaja puolustusvoimain tutkimuslaitoksessa. He eivät kuvaa Natoa tavalliseen tapaan esittelemällä organisaatiokaavioita ja siteeraamalla sen esikunnille käskettyjä tavoitteita. He kuvaavat puolustusliiton historiallista kehitystä ja kansainvälisen turvallisuusilmaston laajoja linjoja.
Suomi tulee kuvaan mukaan aina silloin kun Naton isot asiat tavalla tai toisella sivuavat Venäjän politiikkaan jääneitä Neuvostoliiton historiallisia pihdinpitämiä. Tämän juoksutuksen huippuhetki on Karvisen löytämä kuvaus suurvaltajohtajien tähän asti piiloon jääneestä yhteenotosta Helsingin-huippukokouksessa 1997.
Kokouksessa läsnä ollut Yhdysvaltain apulaisulkoministeri Roland D. Asmus kuvaa henkeäsalpaavan tiivistunnelmaisessa muistiossaan Venäjän presidentti Boris Jeltsinin ja Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin ottelun. Sen rajuin erä koski Naton laajentumista itään.
Clinton ilmoitti diplomaattisin sanakääntein, että Nato laajenee oman harkintansa perusteella eikä Venäjällä ole siihen sanomista. Tämä purki Yhdysvaltain ja Saksan Neuvostoliitolle 1990 antaman lupauksen pysäyttää Naton laajeneminen itään. Nurkkaan ajettu Jeltsin joutui alistumaan lännen jyrkkään suunnanmuutokseen ”ei sen vuoksi, että haluan vaan siksi, että olen pakotettu siihen. Tänään ei ole muuta ratkaisua.”
Jeltsin ei luvannut pysyvästi mitään, ja hänellä oli yksi ehto. Hän vaati, että Nato ei saa ottaa jäsenikseen entisistä neuvostotasavalloista muodostuneita valtioita. Hänkin ymmärsi, että näin röyhkeää etupiirien jakoa olisi vaikea kirjoittaa paperille. Suullinen sopimus olisi riittänyt Jeltsinille, ja hän kehtasi sanoa ehdotustaan herrasmiessopimukseksi.
Clinton ei suostunut, vaikka ajatus Baltin maiden hyväksymisestä Natoon ei ihastuttanut kaikkia yhdysvaltalaisiakaan asiantuntijoita. Kylmän sodan aikaisen patoamispolitiikan henkinen isä George F. Kennan piti Naton itälaajentumaa jättimäisenä strategisena munauksena.
Salainen etupiirisopimus Venäjän kanssa kuitenkin kauhistutti, ja syystä kyllä. Se olisi muistuttanut liikaa Stalinin Neuvostoliiton ja Hitlerin Saksan 1939 tekemiä kauppoja Baltian maiden ja Suomen kohtaloilla.
Clinton ei halunnut Saksan natsiulkoministeri Joachim von Ribbentropin perinteen jatkajaksi.
Jeltsin sai lohdutusvoiton sopeutumisestaan. Helsingin neuvotteluissa Venäjälle aukesi pääsy G7-ryhmään, josta tuli G8 ja myöhemmin G20. Muutama kuukausi huippukokouksen jälkeen Nato kutsui Puolan, Unkarin ja Tshekin jäsenikseen, ja 2004 mennessä kaikki Baltian maat olivat Natossa.
Jeltsin yritti Helsingin huippukokouksessa pitää Baltian maat Venäjän etupiirissä. Se näyttäisi avanneen Suomelle mahdollisuuden liittyä Natoon, vaikka Jeltsin ei sanonut sitä suoraan. Jeltsin sanoi presidentti Martti Ahtisaarelle, että ”on Suomen oma asia miten se hoitaa suhteensa Natoon”, mutta tämä ei tarttunut tilaisuuteen.
Ahtisaari sanoi Clintonille, että Suomi ei tavoitellut Naton jäsenyyttä ”niin kauan kuin kukaan ei sano Suomelle, ettei se voi liittyä”. Suomi halusi päättää itse omat asiansa ja toimia Naton rauhankumppanuusohjelmissa sekä Yhdysvaltain että Venäjän kanssa.
Yhdysvaltain presidentti George Bush nuorempi määritteli 2001 Naton tavoitteeksi Suomenlahdelta Mustalle merelle ulottuvan turvallisuusvyöhykkeen. Paljon muuta hän ei olisi voinutkaan sanoa, sillä Ruotsi ja Suomi eivät olleet pyrkimässä Natoon.
Bukarestin huippukokouksessa 2008 Venäjän presidentti Vladimir Putin raivostui sen päätelmätekstistä, jossa Georgialle ja Ukrainalle avattiin periaatetasolla mahdollisuus Nato-jäsenyyteen. Ne ovat vanhan Venäjän pyhää aluetta, ja Putinin erityisessä suojeluksessa.
Ruotsi jäi tämän pyhän maan ja siis Venäjän etupiirin ulkopuolelle, mutta Pohjanlahden itäpuoli on harmaata vyöhykettä. Putinin imperialistinen kansalliskiihko voi pahimmillaan johtaa jopa sellaiseen tulkintaan, että Venäjällä olisi historiallinen perintöoikeus Suomeen. Olihan se sentään vain sata vuotta sitten keisarikunnan autonominen suuriruhtinaskunta.
Venäjä ei ehkä kiivaile Suomen Nato-jäsenyyttä vastaan vain sotilaallisista syistä vaan myös siksi, että se tulkitsee naapurinsa kuuluvan vanhan Venäjän pyhään yhteyteen. Jos Suomi luopuu nykyisestä Nato-jäsenyyttä auki pitävästä kannastaan ja jättäytyy pysyvästi Naton ulkopuolelle, se tulee huomaamattaan tukeneeksi Putinin suurvenäläistä uhoa.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.
Kolumni