Suhtautuminen imetykseen koki ravitsemusterapeutti Arja Lyytikäisen mukaan suuria muutoksia 1900-luvulla. Edellisellä vuosisadalla lapsia imetettiin pitkään, mutta äitien huonon ravitsemustilanteen takia yli vuoden imetystä ei enää suositeltu.
Vuosikymmenten saatossa sukupolvien takaa periytynyt imetystietous oli hukkua erilaisten näkemysten alle. Tiheitä ja pitkiä imetyskertoja ja yösyöttöjä ryhdyttiin 1920-luvulla rajoittamaan suolistolle haitallisina.
Seuraavilla vuosikymmenillä vauvoille suositeltiin maidon nousua odotellessa sokerivettä hypoglykemian eli matalan verensokerin ehkäisemiseksi. Korvikemaito sekoitettiin sokerista ja lehmänmaidosta ja laimennettiin riisi-, kaura-, vehnä- tai ohralimalla. Vuoden ikään mennessä lapsesta oli tullut ruokapöydän antimista nauttiva perheenjäsen.
Tarkat ruokintakaaviot rintamaidon ja muun ravinnon antamisesta johtivat 1940-luvulla siihen, että lisäruokaa jouduttiin antamaan jo kahden kuukauden ikäiselle.
Sairaalasynnytysten yleistyttyä 1950-luvulla tarkat imetys- ja hoitokäytännöt sekä varhainen lisäruokintakin yleistyivät. Imetyssuositusta lyhennettiin 1960-luvulla 6-8 kuukauteen ja lapselle annettiin vuonna 1956 markkinoille tullutta teollista korviketta.
Viralliset imetyssuositukset olivat lyhimmillään 1970-luvulla. Vain kolmen kuukauden imetystä pidettiin riittävänä ja ainoastaan 10 prosenttia lapsista sai rintamaitoa puolivuotiaaksi.
Imetyssuositukset pitenivät 1980- ja 1990-luvuilla. Nyt voimassa olevat ohjeet suosittelevat täysimetystä 6 kuukauteen asti ja imetystä aina 12 kuukauden ikään.