Matti Taneli Vanhanen Nurmijärveltä on tehnyt hämmentävän nopean läpimurron Suomen politiikan kärkeen. Vain kymmenisen kuukautta sitten Vanhanen oli Mr. Nobody, joka oli vasta hädin tuskin alkanut tehdä itseään laajemmin tunnetuksi uutena puolustusministerinä. Sitten tuli Anneli Jäätteenmäen ajolähtö viime kesäkuussa, ja piti saada uusi pääministeri.
Vakaa ja varma Vanhanen kelpasi niin SDP:lle kuin keskustallekin - paremman puutteessa. Keskustalaiset tunsivat oman miehensä ja sosiaalidemokraatit luulivat tuntevansa hänet. Väritön ja harmaa Vanhanen vaikutti SDP:n kannalta jättipotilta. Hän ei järjestäisi yllätyksiä ja hänen käytöksensä olisi ennustettavissa toisin kuin Jäätteenmäen. Vanhanen ei järkyttäisi politiikan valtarakenteita. Hänet olisi helppo pitää aisoissa.
Mutta Vanhanen on järjestänyt jo nyt poliittisen jymy-yllätyksen. Hän ei ole vain sopeutunut uuteen tehtäväänsä luontevasti pienen alkuhämmingin jälkeen, vaan on myös tehnyt sen, mistä jokainen poliitikko unelmoi: sulkeutunut suomalaisten suosioon ja vielä hämmästyttävän nopeasti. Viime marraskuussa peräti 61 prosenttia suomalaisista oli tyytyväisiä häneen Kalevan gallupissa. Maanantaina julkaistu kysely osoitti, ettei se ollut pelkkä tähdenlento. Vanhaseen tyytyväisten osuus oli yhä 59 prosenttia. Ero on niin mitätön, että se voi selittyä virhemarginaalilla.
Kylmä tosiasia on, ettei kukaan ole Suomessa noussut yhtä nopeasti pääministerinä niin korkeisiin lukemiin kuin Vanhanen.
Aika yleisesti otaksutaan, että Vanhasen kasvot kuluvat ja muuttuvat tuoreista arkisiksi kovien poliittisten vääntöjen ja kähmintöjen seurauksena. Pääministeri on Suomen nykypolitiikan kiistaton ykkönen asemansa ja valtaoikeuksiensa puolesta, ja hänessä personoituu kaikki se, mitä hallitus tekee - niin hyvässä kuin pahassa. Oletus on, ettei pääministerin suosio voi kestää pitkään näissä oloissa.
Se ei ole kuitenkaan asian ydin. Vaikka Vanhanen saisikin vielä rasitteekseen tukun hallituksensa "pahoja" tekoja, hän on kuitenkin tehnyt jo kymmenessä kuukaudessa pääministerinä yhden olennaisen läpimurron: hän on noussut keskustan kiistattomaksi ykköspoliitikoksi.
Vanhasen ympärillä ja vähän kauempana pyörii keskustakonkareita, jotka hakkaavat hänet poliittisessa kokemuksessa - esimerkiksi Mauri Pekkarinen, Seppo Kääriäinen, Eero Lankia, Kauko Juhantalo, Esko Aho ja Paavo Väyrynen. Mutta heiltä kaikilta puuttuu yksi avu: kyky herättää vastakaikua kansan keskuudessa yli puoluerajojen. Vanhasella tuo taito näyttää olevan, vaikka se voi johtua ainakin osittain siitä, että kansa kaipaa vahvan ja värikkään Paavo Lipposen jälkeen värittömämpää ja matalaprofiilisempaa johtajaa pääministeriksi.
Kaikkea kontrasti Lipposeen ei kuitenkaan selitä. Vähäeleisyys ja konstailemattomuus lienevät Vanhaselle eduksi siinä missä presidentti Halosellekin. Lisäksi on otettava huomioon sekin, että Vanhanen saattaa vedota ihmisiin omana itsenään eikä vain negaatioiden kautta. Hänen johtamistyylinsä sopii ilmeisen hyvin tähän aikaan. Ehkä hän kuuluu niihin onnen pekkoihin, jotka ovat oikeaan aikaan oikeassa paikassa.
Vanhasen kyky kosketella kansan herkkiä tuntoja on vahva poliittinen avu, joka nostaa hänet päätä pitemmäksi muita omassa puolueessaan. Kun hän on myös keskustan puheenjohtaja ja pääministeri, hän pystyy vetämään näkyvien rooliensa avulla jatkuvasti kaulaa muihin. Keskustaan jäi Esko Ahon jäljiltä valtatyhjiö, jota Anneli Jäätteenmäki yritti täyttää huonolla menestyksellä.
Nyt se on täynnä. Vanhasesta on tullut keskustan kiistaton ykkönen. Niin kauan kuin hänen suosionsa kestää ja pääministeriys sujuu kuin tanssi tai ilman suuria ongelmia, häntä on vaikea haastaa keskustassa.
Suosio tuo lisää vastuuta ja velvollisuuksia. Ajatus presidenttiehdokkuudesta tuskin on kovin mieluisa Vanhaselle, mutta keskustan kannalta asia on selvä: puolueella ei ole enää ehdokasongelmaa Esko Ahon jälkeen. Vanhasen nauttima arvostus sekä asema pääministerinä ja puoluejohtajana tekevät hänestä kiistattoman ykkösehdokkaan puolueessa.
Kyse on vain siitä, suostuuko Vanhanen asettumaan ehdolle. Asiaan kun liittyy yksi kiusallinen piirre: hän joutuisi haastamaan presidentti Halosen, jonka kanssa hän johtaa ulkopolitiikkaa. Tällainen kilpailuasetelma ei ole mieluisa kummankaan kannalta, ja se toisi myös suuria jännitteitä punamultayhteistyöhön.
Vanhanen yrittänee pyristellä presidenttiehdokkuutta vastaan viimeiseen saakka, mutta hän on mahdottomassa tilanteessa: hänen on puoluejohtajana pakko uhrautua, jos häntä pidetään ylivoimaisena ehdokkaana eikä muita varteenotettavia nimiä ilmaannu.
Eikä siinä kaikki. Vanhasen on murtauduttava muutenkin sosiaalidemokraattien varjosta, jonne hän on ajautunut alkuarkuuttaan. Suosio velvoittaa ja rohkaisee vetämään itsenäistä linjaa.
Vanhanen on hissukan oloinen, muttei hissukka, vaan realisti. Sen hän osoitti viime sunnuntaina puheellaan, jolla hän sai Helsingin Sanomien johtavat skribentit haltioihinsa. Kirjoittajat, jotka olivat itse tehneet Vanhasen Eurooppa-linjauksista suuren ongelman lehtensä yhden vaivaisen haastattelun perusteella ja perehtymättä kunnolla siihen, mitä Vanhanen oli aiemmin lausunut EU:sta.
Niin on, jos siltä näyttää, opetti Mauno Koivisto. Vanhanen poisti päiväjärjestyksestä yhdellä taiten kirjoitetulla puheella ongelman, joka oli alkanut elää omaa elämäänsä. HS:ssa tuskin on ennen suitsutettu kenellekään keskustajohtajalle niin kuin Vanhaselle tällä viikolla. Sisäänpäin lämpiävästä kyläpoliitikosta tuli yhdessä yössä avarakatseinen eurooppalainen johtaja.