Rakastettu satiirikko ja kainuulaisen kansankuvauksen mestari Veikko Huovinen kuoli sunnuntaina kotiseudullaan Sotkamossa, jossa hän eli hiljakseen lähes koko elämänsä. Vuonna 1999 professorin arvonimellä laakeroitu kirjailija oli kuollessaan 82-vuotias.
Veikko Huovinen nostettiin heti ensimmäisen novellikokoelmansa Hirrin ilmestyttyä Joel Lehtosen, Ilmari Kiannon ja Pentti Haanpään perinteen jatkajaksi korpiseutujen originellien ihmisten tuntojen tulkkina. Kaksi vuotta myöhemmin tuli Havukka-ahon ajattelija, jonka päähenkilö, itseoppinut filosofi Konsta Pylkkänen valloitti suomalaisten sydämet.
Sittemmin Huovisen tuotanto paisui noin 40 teokseen, ja edelleen hänen tarinansa viihdyttävät yhä uusia sukupolvia niin kirjoina kuin muinakin taidemuotoina. Esimerkiksi tammikuussa ensi-iltaan tulee Kari Väänäsen ohjaama elokuva Havukka-ahon ajattelija, ja Lampaansyöjät -näytelmä veti viimeksi Pyynikin kesäteatterin katsomot täyteen kesällä 2006.
Pylkkäsen mietteet huvittivat kirjailijaa itseäänkin. Muistelmissaan hän kertoo, kuinka äskeiset kirjoitelmat pyörivät esimerkiksi ravintolassa mielessä ja häntä alkoi vastustamattomasti naurattaa.
"Peitin suuni nenäliinaan, muka aivastelin, ja hihitin. Kunnianarvoisa pariskunta katsoi minua paheksuen."
Huovinen valmistui metsänhoitajaksi ja työskenteli ammatissa vuodet 1953-56 ennen kuin ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi.
"Tarkkaavaiselle lukijalle selviää ilman muuta, miten tärkeitä aineksia opiskeluni ovat tuoneet kirjaan. Siellä on metsätieteellisiä termejä ja huomioita, ja tärkeää osaa näyttelevät luonnontutkijat", kirjailija kertoo muistelmissaan.
Kirjailija kartteli julkisuutta
Huovinen oli omasta mielestään ujo, hiljainen ja eristäytynyt. Yli viidenkymmenen kirjailijavuotensa aikana hän esiintyi harvoin julkisesti. Kustantajiaankin hän sanoo tavanneensa mieluiten erilaisissa erämökkeröissä, mutta myöhemmin heitäkin vain kirjeiden ja puhelimen välityksellä.
"Kirjalliset sormenjälkeni ovat rekisterissä, mutta monelle olen etelässä mies vailla kasvoja ja ominaispiirteitä, eräänlainen epähenkilö siis."
Huovisen romaani Puukansan tarina poikkesi muusta tuotannosta astetta vakavampana, ja vaikuttava metsäluonnon puolustuspuhe ylsi Finlandia-ehdokkaaksi vuonna 1984. Se oli kirjailijalle kiusallinen kokemus, koska media nosti hänet etukäteen voittajaksi, vaikka palkinnon nappasikin sitten Erno Paasilinna.
Kirjailijan juurevasta viisaudesta ja lämpimästä huumorista vaikuttuneet lukijatkaan eivät aina ymmärtäneet hänen satiiriaan. Hitleristä kertova Veitikka vuodelta 1971 sai monesta suunnasta arvostelua osakseen.
Huovinen itse luonnehti kirjaa ivanauruksi diktaattoreille ja ihmisten orjuuttamiselle ja samalla historiallisen dokumentin satiiriseksi parodiaksi. Hänen suunnitelmissaan pyöri trilogia pirullisista viiksiniekoista, pelottavista ihmisen pojista. Se toteutuikin: Veitikan jälkeen ilmestyivät Joe-setä - aikalaisen kertomuksia Josef Stalinista vuonna 1988 ja Pietari Suuri hatun polki vuonna 1995.
Huovisen viimeiseksi teokseksi jäi muusta tuotannosta poikkeava Pojan kuolema (WSOY, 2007). Siinä kirjailija kertoo koruttomasti poikansa Pekan kuoleman aiheuttamasta surusta ja itsesyytöksistä.
Lähteenä on käytetty Veikko Huovisen teosta Muina miehinä, kirjailijan muistelmia. WSOY, 2001.
