Huvipuistottomassa Pohjois-Suomessa ei ole aiemmin päässyt vuoristorata-ajelulle. Mutta nyt pääsee. Suomen Tivolin mukana kulkee siirrettävä vuoristorata. Ensimmäinen vuoristorata Oulussa ikinä. Pakko testata.
Roller Coaster, lukee kyltissä. Tämä se on. Kiljuntaa ja melkein kuin kiskojen jyskettä.
"Aluksi ajettiin vain yhtä kierrosta, mutta asiakkaiden pyynnöstä ajetaan nyt kaksi kierrosta", kertoo markkinoinnista vastaava apulaisjohtaja Lulu Sariola.
"Oikein mukavasti tämä on otettu vastaan", sanoo Sariola.
Ainut hankaluus on uuden laitteen kasaamisen työläys. Ouluun vuoristorata tuli Jyväskylästä, Kokkola piti jättää väliin kokonaan.
Pohjois-Suomessa vuoristorataa pitkin pääsee ajamaan ainakin Kemissä ja Rovaniemellä.
Roller Coasterissa ei ole jarrumiehiä eikä yksittäisiä vaunuja, kaikki 24 matkustajaa istuvat yhden junan kyydissä.
Kiskot ovat violetit ja tukipylväät keltaiset. Ja jos ei koskaan ole nähnyt, miten metalli joustaa, niin nyt senkin näkee. Ylhäältä jylistävä juna nojaa kallistettuun kurviin niin suurella voimalla, että tukipylväät näyttävät joustavan. Vai valehtelevatko silmäni?
Ahdas istuin
Sariola kertoo itse viihtyvänsä huvipuistolaitteista parhaiten juuri vuoristoradoissa. Nuorempana hänkin kieputti itseään kaikissa vempeleissä, mutta nykyään hän bongailee erilaisia vuoristoratoja.
"Kannattaa mennä taakse istumaan. Jotkut sanoo, että etummainen paikka on paras."
Otan neuvosta vaarin, ja päätän nauttia tästä siirreltävästä vuoristosta takimmaisella penkillä istuen. Toimituksen työtuolin leventämä ahteri ei solahda istuimeen kovinkaan sujuvasti, mutta istuma-asento tuntuu siedettävältä.
Koneenkäyttäjä tarkistaa, että turvavipuni on lukittunut alas. Sitten muut, eli 23 matkustajaa. Eikun menoksi.
Konevoima vetää junaa jyrkkään ylämäkeen. Kuuluu pahaenteistä ratinaa. Innokkaimmat nostelevat jo käsiään ylös, mutta kukaan ei vielä kilju. Ylhäältä painovoima lähtee kiihdyttämään meitä alaspäin, kohti mutkia ja kallistuksia. Nyt kuuluu jo kiljuntaa. Raikas ilmavirta puhaltaa naamalle. Sukellamme tukiraudan alta, joka tuntuu osuvan päähän. Vaistomaisesti vedän niskaa kyyryyn.
Takimmaisena istuessa ei voi olla varma mitä eteen tulee, joten sillä paikalla mutkat, kallistukset ja syöksyt ylös ja alas tulevat yllättäen. Ensimmäinen kierros päättyy jarrutukseen alhaalla, sitten sama uudelleen.
On pakko testata myös, miltä ajelu maistuu keulamiehen paikalta.
Ensin konevoimalla ylös. Sitten syöksyyn alaspäin. Täältä näkee paremmin, minne mennään. Toisaalta tuntuu, kuin olisi yksin koko radalla. Takaa kuuluva kiljunta muistuttaa, että mukana on muitakin. Yhdessä mutkassa ravistaa mahtavasti, ei tuntunut takapenkillä tältä. Vielä toinen kierros, sitten lysti on ohi. Liian pian, kuten kaikki muukin hyvä.