Suomessa on säikähdetty venäläisten kovia lausuntoja. Mieleen tulevat valvontakomission, noottikriisin ja suomettumisen ajat. Venäjän johto ajaa puheillaan maansa etuja, ja niistä on myös Suomen johdon huolehdittava nöyristelemättä ja turhia kumartelematta.
Huh, mikä viikko! Naton huippukokousta seurannut turvallisuuspoliittinen keskustelu lipsahti Suomessa ylikierroksille, kun eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Salolainen käynnisti Venäjän reaktioiden kauhistelun viikko sitten Ylen Lauantaiseurassa. Kohu äityi sen verran kovaksi, että Salolainen joutui selkiyttämään sanomisiaan viime perjantaina Ykkösaamussa.
Selkeyttä tulikin, mutta tosiasiaksi jäi, että Salolaisesta Venäjän äänensävyt Naton laajentumista kohtaan ovat tiukentuneet merkittävästi ja että Suomen pitäisi ottaa se huomioon. Suomen meno Natoon synnyttäisi suuria jännitteitä maiden välille, joten Salolaisen mukaan Suomi ei voi harkita enää yhtä vapaasti kuin tätä ennen omia turvallisuuspoliittisia ratkaisujaan.
Salolainen on ollut vuosien varrella rohkea Nato-jäsenyyden kannattaja. Kun tällainen henkilö vetää länkiä kaulaansa, se ei mene ohi olankohautuksella. Salolainen täsmensi perjantaina, ettei hän tarkoita puheillaan Venäjän mahdollista hyökkäystä, vaikka hän oli ennakoinut Venäjän reagoivan Suomen liittoutumiseen jyrkästi ja oli todennut, että se johtaisi Venäjällä sotilaallisiin toimiin.
Presidentti Vladimir Putinin Bukarestissa pitämää puhetta ja eräitä muita venäläislausuntoja on avattu viikon varrella.
Venäjän Helsingin-suurlähettilään, Suomen uuden ulkoministerin, monien tutkijoiden ja muiden suomalaispoliitikkojen mukaan Venäjän linja ei ole muuttunut, eikä sen äänensävyissäkään ole tapahtunut olennaista muutosta. Kyse voi olla vain tilapäisistä retorisista sanavalinnoista, joista ei kannata vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Pääministeri Matti Vanhanen palautti keskustelun realistiselle pohjalle toteamalla Kuusamossa maanantaina: "Minusta on hyvä, että he sanovat asioita suoraan. mutta ei siitä pidä antaa hiusten nousta pystyyn". Tuon pitäisi jo olla itsestäänselvää ainakin poliittisen eliitin keskuudessa, mutta käyty keskustelu osoittaa, että elo karhun naapurissa ja historian raskas taakka ahdistavat yhä.
Suomessa uskotaan puolueettomuuspolitiikan hengessä, että parasta turvallisuuspolitiikkaa on olla ärsyttämästä naapuria. Evan tuoreen tutkimuksen mukaan peräti 37 prosenttia suomalaisista katsoi, ettei Suomen pitäisi ottaa kantaa sellaisiin kansainvälisiin kysymyksiin, jotka vaarantavat hyviä suhteita Venäjään. Mitä vanhempi ja huonommin koulutettu vastaaja oli, sitä vankkumattomampi hän oli kannassaan.
Sama varovaisuus heijastuu myös Nato-asenteisiin. 54 prosenttia haastatelluista vastusti Suomen liittoutumista. Tosin siihen vaikuttavat muutkin seikat, muun muassa Yhdysvaltain ulkopolitiikka ja sen presidentin persoona.
Venäläisten kovia lausuntoja arvioitaessa kannattaa pitää pää kylmänä. Suomen johto on toistanut usein, että Suomi tekee itse omat turvallisuuspoliittiset ratkaisunsa. Sen takia Suomi ei voi haudata Nato-optiota. Jos se hautaisi, se antaisi Venäjän päättää turvallisuuspoliittisesta linjastaan.
Suomi ei luovuttanut päätösvaltaa länsitiellään edes Neuvostoliitolle, vaikka oli sidottu sen vaikutuspiiriin vuosikymmeniä.
Neuvostoliitto vastusti tai jarrutti yya-sopimuksen perusteella kaikkia Suomen askeleita kohti läntisiä organisaatioita Pohjoismaiden neuvoston jäsenyyttä myöten. Tänään, historiallisesta kontekstista irrotettuna se kuulostaa naurettavalta. Suomi kieltäytyi 1947 ottamasta vastaan läntistä Marshall-apua, mutta se liittyi PN:n lisäksi 1955 myös YK:hon ja on siitä lähtien toteuttanut johdonmukaisesti läntisen integraation politiikkaansa. Vapaakauppasopimus EEC:n kanssa 1974 oli yksi kulminaatiopiste taistelussa Suomen suunnasta. Suomi piti päänsä, Neuvostoliitto taipui.
Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen Suomi on liittynyt kaikkiin merkittäviin kansainvälisiin organisaatioihin yhtä lukuunottamatta. Vain Nato on toistaiseksi ylittämätön kynnys, mutta Suomi on niin syvällä Naton rakenteissa, että se on jo melkein jäsen. Suomi meni turvallisuuspoliittista syistä EU:hunkin, presidentti Mauno Koivisto paljasti muistelmissaan.
Urho Kekkonen sanoi 1960 Nikita Hrustsheville suoraan, että vaikka koko Eurooppa muuttuisi kommunistiseksi, Suomi jää perinteisen pohjoismaisen kansanvallan puolelle, jos kansan enemmistö niin tahtoo. Hyvän naapuruuteen kuuluu tällainen rehellisyys ja suorapuheisuus molemmin puolin. Moskovassa tiedetään kyllä, että Suomi haluaa vaalia hyviä suhteita Venäjään eikä sitä kiinnosta tippaakaan suunnata aseita naapureitaan vastaan.
Suomen pitää vain huolehtia turvallisuuseduistaan -- aivan niin kuin Venäjäkin tekee.
***
Matti Vanhanen penäsi perjantaina radiossa neuvoja, miten poikamiespääministerin pitäisi seurustella, ettei pulmia tule. Vastausta ei kuultu, mutta näin jälkikäteen voi kysyä kainosti, auttaisiko se, jos on rehellinen äänestäjiä ja tyttöystäväänsä kohtaan. Silloin ei synny vääriä odotuksia eikä hylätylle tule tarvetta kostaa kertomalla yksityiskohtia suhteesta.