Kun kannessa lukee "Turvallisuuspoliittisten vaihtoehtojen Suomen puolustusjärjestelmälle aiheuttamia vaikutuksia", voi saada jo pelkän otsikon perusteella torjuntareaktion. Turhaan. Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen tuottama selvitys on itse asiassa niin sanotusti täyttä tavaraa.
Turvallisuuspolitiikan tutkimus on Suomessa tällä hetkellä yleensäkin aiempaan verrattuna kukoistavassa vaiheessa. Kuvia ei tarvitse enää kumartaa, tabuja ei enää ole eikä poliittinen varmistin ole enää päällä. Uusiutunut tutkijasukupolvi on päässyt irti siitä, että tutkimuksen lopputuloksen tulisi olla ennalta selvä. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen "seksi" löytyy tutkijakammioista.
Uusista tuulista todistaa strategian laitoksen nelikon tekemä tutkimus. Se koputtelee, varovaisesti mutta kuitenkin, Suomen puolustusstrategian kahta pyhintä lehmää eli alueellista maanpuolustusta ja yleistä asevelvollisuutta. Niiden nimiin on syystäkin vannottu vuosikymmeniä, ja sama linja jatkuu varmasti myös syksyksi valmistuvaksi luvatussa puolustusselonteossa.
Vaikka nämä kaksi käsitettä ovat yhä virallisia totuuksia, molempiin on jo itse asiassa alettu hivuttaa uutta sisältöä. Alueellinen maanpuolustus tarkoitti sitä, että koko maata oli määrä puolustaa. Suurimpana uhkakuvana pidettiin laajamittaista hyökkäystä. Kylmän sodan jälkeen ykkösuhaksi on noussut strateginen isku. Kyvystä torjua myös laajamittainen hyökkäys pidetään kyllä yhä kiinni, ainakin sanoissa.
Kun uhkakuvat ovat muuttuneet, on alettu sormeilla varovaisesti myös vieläkin pyhempää eli yleistä asevelvollisuutta. Sodan ajan joukkojen enimmäisvahvuus on määrä tiputtaa vuoteen 2008 mennessä 350 000 sotilaaseen viime vuoden 430 000:sta. Painopisteen siirtymisestä kertoo myös se, että materiaalihankintojen osuus puolustusbudjetista on noussut peräti 30 prosenttiin. Se on enemmän kuin kansainvälisesti keskimäärin.
Sodan ajan joukkojen nuppiluku jatkaa varmasti laskuaan vielä 350 000:stä. Selvityksessä ennakoidaankin, että ennen pitkää Suomi joutuu siirtymään valikoivaan asevelvollisuuteen, lyhentämään asevelvollisuusaikaa ja palkkaamaan lisää sopimus- eli ammattisotilaita. Toisin sanoen inttiin otettaisiin vai osa ikäluokasta. Säästyvä raha menisi varustukseen ja palkkoihin.
Tämä kaikki tapahtuisi ilman Nato-jäsenyyttäkin. Muutoksen nopeus riippuu siitä, mitä tapahtuu Suomen ympärillä. Suomeksi sanottuna jos Venäjän uhkakuva rapistuu, se johtaa muutoksiin Suomen puolustusjärjestelmässä. Liittyminen Natoon lisäisi painetta muuttaa järjestelmiä nopeammin.
Nato ei sinänsä vastusta aluepuolustusta ja yleistä asevelvollisuutta. Uudistuspaine tulisi tarpeesta osoittaa tasokkaita joukkoja liittokunnan käyttöön. Maailmalle ei voi lähettää huonosti varustettuja tai koulutettuja. Siirtyminen ammattimaisempaan armeijaan ja nykyjärjestelmän alasajo voisivat vauhdittua myös Naton turvatakuiden ja liittolaisten Suomelle antamien puolustussitoumusten myötä.
Asevoimien supistaminen ja ammattilaistaminen on vahvasti Venäjän presidentin Vladimir Putinin asialistalla. Tällä viikolla hän antoi potkut supistuksia vastustaneelle yleisesikuntapäällikölle. Venäjällä on tällä hetkellä Suomen lähialueilla noin 35 000 sotilasta. Suomen pitkän aikavälin valinnoilla on selvä linkki siihen, supistuvatko lähialueilla olevat joukot ja kalustomäärät Venäjän reformin myötä. Selvityksessä arvioidaan, että Venäjä voisi aloittaa strategisen iskun nykyisillä rauhan ajan joukoilla, mutta ei viedä sitä loppuun. Laajamittainen hyökkäys vaatisi kuukausien valmisteluja.
Julkisiin tietoihin nojaavassa selvityksessä valaistaan ehkäpä tähän asti laajimmin niitä sotilaallisia muutoksia, joita Nato-jäsenyys toisi. Naton ja Suomen järjestelmien sotilaallisten ydinprosessien yhdenmukaistaminen olisi itsestään selvää, mutta harva lienee tullut ajatelleeksi, mitä Nato-jäsenyys vaikuttaisi puolustusvoimien taktiikkaan ja koulutukseen.
Tähän asti Suomen raskaassa on opetettu puolustuksellisia sotatoimia. Nato-jäsenyyden myötä koulutuksen ja varustuksen tulisi sopia myös hyökkäyksellisempään toimintaan. Lisäksi nykyiset operatiiviset suunnitelmat, ainakin valmiusjoukkoja koskevat, pitäisi uusia perusteellisesti.
Sanomattakin on selvää, että muutostarve tulisi valmistautumisesta uusiin kansainvälisiin tehtäviin, ei valmistautumisesta hyökkäyssotaan. Muutos olisi silti melkoinen. Tiedustelu- ja valvontajärjestelmien yhdistäminen tarkoittaisi taas sitä, että Suomi välittäisi Natolle niin sanottua tilannekuvaa lähialueilta eli vaikkapa Venäjältä.
Yksi osa palapeliä on niin sanottu isäntämaatuki eli varautuminen avun vastaanottoon. Suomi on jo, osana rauhankumppanuusohjelmaa, kartoittanut satamia ja lentokenttiä, jotka soveltuvat parhaiten ottamaan vastaan Naton kalustoa ja joukkoja. Muun muassa Porin sataman kapasiteettia on tutkittu. Nato-jäsenenä Suomella tulisi olla myös kyky ylläpitää Naton valmiusvarastoja.
Suorasanainen tutkimus jatkuu näin: "(Nato-) Suomesta tulisi Venäjän poliittisten ja sotilaallisten avainalueiden läheisyyden vuoksi ensilinjan valtio mahdollisessa länsiliittouman ja Venäjän välisessä kriisissä ja samalla näin myös Venäjän sotilaallisten toimien todennäköinen kohde. Suomen asema ensilinjan maana saattaisi johtaa Suomen puolustuksen painottamiseen yhtenä liittouman kollektiivisen puolustuksen avainalueena, mikä tarkoittaisi mittavaa konkreettista tukea, mukaan lukien ydinasepelote, Suomen kansalliselle puolustukselle jo rauhan aikana."
Teksti puhuu puolestaan. Spekulaatiot ovat spekulaatioita, mutta on hyvä, että edes tutkijat käyvät niitä jopa julkisesti läpi. Vaikenemisen aika on ohi.