Ministeri Seppo Kääriäinen piti raikkaan puheen. Vaihto-ehtoina ovat puolustusbudjetin tasokorotus, Nato-jäsenyys tai näivettyvä puolustus.
Poliitikkojen juhlapuheista on kovin usein kovin vaikea löytää mitään uutista tai edes kiinnostavaa ajatusta. Tässä suhteessa puolustusministeri Seppo Kääriäisen keskiviikkoinen esiintyminen Maanpuolustuskurssiyhdistyksen vuosijuhlassa oli hätkähdyttävä poikkeus. Yhtä suoraa suomen kieltä kuulee harvoin poliittisesti näin kuumassa asiassa ja vielä muutama kuukausi ennen eduskuntavaaleja.
Kääriäinen ansaitsee kiitoksen avoimuudestaan, joskin selkeitä sanavalintoja saattaa selittää myös se, että puhetta ei alun perin ollut tarkoitettu sellaisenaan laajaan julkisuuteen. Kun yleensä linjapuheet jaetaan jo etukäteen, tässä tapauksessa teksti tuli yleiseen jakeluun vasta myöhään illalla monta tuntia tilaisuuden jälkeen. Kääriäinen ei onneksi yrittänytkään estää puheensa julkituloa kuten eduskunnan puhemies Paavo Lipponen teki taannoin.
Kääriäinen käsitteli seuraavan turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon perusteita. Hän teki sen tavalla, johon kevään eduskuntavaaleihin valmistautuvat poliitikot joutuvat varmasti ottamaan kantaa.
Itse asiassa juuri tätä Kääriäinen toivoikin. Hän nimittäin piti suositeltavana, että uudessa hallitusohjelmassa sovittaisiin myös puolustuspolitiikan päälinjat. Jos näin tehdään, se suoraan pakottaa puolueita linjaamaan näkemyksiään asiasta jo vaalikeskusteluissa.
Kääriäinen pohjusti tilannetta yksinkertaisella yhtälöllä: puolustusvoimille asetettuja tavoitteita ei lähitulevaisuudessa ole enää mahdollista saavuttaa, jos resurssit pysyvät nykyisellä tasolla. Eli jos mennään eteenpäin ilman uusia linjapäätöksiä, edessä on koko puolustusvoimien näivettyminen ja umpikuja. Päättämättä jättäminen olisi siis vaikutuksiltaan todella suuren luokan päätös.
Puolustusmateriaalien hinta nousee niin rajua tahtia, että ellei armeijan anneta näivettyä turhaksi, jäljelle ministerin mukaan jää vain kaksi vaihtoehtoa: lisätä resursseja tuntuvasti tai liittyä sotilasliitto Natoon. On lähes tarpeetonta mainita, että kumpikin näistä ratkaisuista olisi poliittisille päättäjille hyvin vaikea tehtäväksi. Kääriäinen totta kai ajoi voimakkaalla puheellaan puolustushallinnon asiaa, mutta tämä ei tee tyhjäksi sitä, että valintojen hetki lähestyy.
Kääriäinen lähti siitä, että puolustusvoimien päätehtävä myös Nato-jäsenenä olisi Suomen puolustaminen. Muuta puolustusministeri tuskin voisi sanoakaan, mutta on hyvä muistaa, että nykymaailmassa mikään ei ole itsestään selvää. Ruotsi on jo määritellyt armeijan päätehtäväksi kansainvälisen kriisinhallinnan, koska sotilaallista uhkaa Ruotsia kohtaan ei enää uskota olevan.
Suomessa maantiede ja historia ovat toisia ja maanpuolustustahto korkealla. Se ei silti tarkoita, että armeijan määrärahoja voitaisiin noin vain korottaa budjetissa muiden alojen kustannuksella. Naton nykyisestä tilanteestakin on helppo löytää ongelmia. Juuttuminen Afganistanin kiihtyviin taisteluihin on sotilasliitolle sekä poliittisesti että sotilaallisesti iso rasite.
Kääriäinen ei tarjonnut valmiita ratkaisuja, mutta niitä ei tässä vaiheessa tarvitakaan. Tärkeintä on oivaltaa, että käsillä on todellinen ongelma, johon poliittisia ratkaisuja on pakko löytää jo seuraavan eduskunnan aikana. Kääriäinen on pitkän linjan keskustapoliitikko, johon on vaikea lyödä Nato-intoilijan leimaa. Siksikin tilannearvio kuulosti poikkeuksellisen painavalta.