Suo­mi­rap ja lin­nun­lau­lu hur­maa­vat 70 vuotta täyt­tä­vän jazz­pia­nis­ti Olli Ah­ven­lah­den: "E­lä­mä­ni on ollut rön­syi­le­vää ja ihanan epä­ta­sa­pai­nois­ta"

Pianisti Olli Ahvenlahti pitää kaikenlaista musiikkia arvokkaana, eikä aseta eri genrejä arvojärjestykseen.

Kuva: Mikko Stig

Ihmiset tervehtivät yhä Olli Ahvenlahtea Puppena ja kysyvät, että ethän suuttunut. Ei hän suutu.

70 vuotta

Olli Ahvenlahti tarkkailee musiikkia ja ääniä kaikkialla. Lintujakin hän harrastaa korvat edellä.

– Kauneimmillaan linnunlaulu on musiikkia, säveliä. On kaikki ne eri äänet ja sävelkorkeudet. Ja rumimmillaan taas – tai ei se ole rumaa, se on erilaista. Voi miettiä, miten vaikka ruisrääkkä tuottaa äänensä.

Jazzpianisti, televisiosta tuttu viihdemusiikin grand old man bongaa vuosittain vajaat sata lintulajia ja merkkaa ne ruutupaperille. Kurki ja laulujoutsen ovat komeita – tietysti myös ääneltään, varpusissa taas on jotain sympaattista, ja keväinen punarinta säväyttää aina.

– Se laulaa kauniisti ja on kaunis.

Kapellimestarille tulee aina vuosi lisää silloin, kun ensimmäiset muuttolinnut ovat jo lentäneet etelään. Iän alkaminen seitsemällä harmittaa.

– Sitä miettii, minkä verran mahtaa olla vielä edessä, suhde kun on väärällä tavalla kallellaan loppua kohti. Soittokuntoni on kuitenkin erittäin hyvä ja ajatus kulkee, joten työt jatkuvat. Ei näistä hommista eläkkeelle jäädä.

Korvat eivät lepää oikeastaan koskaan. Vapaa-ajallakin on hankala vain nauttia musiikista, kun kiinnostava sävellys pitää automaattisesti pilkkoa osiin: kokonaisuus, melodiat, harmoniat, soinnut ja sanat.

– Kun olen kuullut hyvän kappaleen ensimmäisen kerran, olen jo palastellut sen puoliksi. Toisella kuuntelulla kappaleen anatomia onkin purettu.

Nyt kiinnostaa suomirap, varsinkin tekstin omintakeinen rimmaaminen muihin musiikkilajeihin verrattuna. Ahvenlahti arvailee, mahtaako rapissa melodinen tai harmoninen kehittely kasvaa jossain vaiheessa nykyistä pidemmälle.

Hän ei aseta musiikkilajeja minkäänlaiseen arvojärjestykseen.

– Saan mielettömän hyvän olon tunteen hienoa klassisen musiikin konserttia kuunnellessani. Mutta yhtä lailla hupilaulut tai iskelmät tuovat ihmisille hienoja tunteita. Kaikki musiikki on arvokasta.

Vaikkei musiikkia arvota, hän arvelee joutuneensa itse toisinaan arvotuksen kohteeksi.

– Joidenkin silmissä menettää uskottavuutensa jazzmuusikkona kun alkaa tehdä viihdettä. Mahtaako vaikuttaa siihenkin, ettei minulle ole vieläkään myönnetty valtion taiteilijaeläkettä, vaikka kaikki aktiiviset ikäkollegani ovat sen saaneet.

1970-luvun alussa piti miettiä, mihin ryhtyä. Kanttori-urkurin työstä oli kokemusta Herttonimen seurakunnassa. Englannin opintojen vieminen loppuun Helsingin yliopistossa taas olisi avannut tien vaikka opettajaksi.

Kolmas polku innosti kuitenkin hirveästi. Ahvenlahti oli jo tuuraillut pianisti-kapellimestari-sovittaja Esko Linnavallia levytysstudiolla, televisiossa ja radiossa. Vuosikymmenen puolivälissä kalenteri täyttyi sävellys-, sovitus- ja pianistitöistä, ja se tie vei.

– Elämäni on ollut rönsyilevää ja ihanan epätasapainoista. Olen saanut soittaa suurten muusikoiden kanssa ja tehdä monia erilaisia asioita.

Ahvenlahti korostaa yhteistyötä Vesa-Matti Loirin kanssa. He tekivät vakaviakin levyjä, mutta Loirin Kusela-hahmon pianisti-Puppena hänet usein muistetaan. Aina välillä ohikulkija moikkaa, että terve Puppe! Ja kysyy heti perään, että ethän suuttunut.

Ei suutu, vaan muistaa lämpimästi 1980-luvun loppupuolta, jolloin huumoriduo kulki maata ristiin rastiin viitisen vuotta.

– Noina vuosina sain tavata hirmu paljon suomalaisia, ja vieläkin pärjään kotimaassa melkein ilman karttaa.