Kirjoittaja on Lapin yliopiston rikosoikeuden professori.
Uuden vuoden aaton ensimmäisten uutisten mukaan Espoon Sellossa oli tapahtunut ampumavälikohtaus. Tosiasiassa Ibrahim Shkupolli oli ampunut neljä kauppakeskuksen työntekijää, tappanut veitsellä naisystävänsä ja ampunut lopuksi itsensä.
Ensiuutisointi tästä ampumavälikohtauksesta tuntui suunnilleen samalta kuin talvisodan nimittäminen Neuvostoliitossa vähäpätöiseksi rajaselkkaukseksi. Hyvin nopeasti Prisman veriteot kuitenkin liitettiin viime vuosien ampumarikosten ketjuun: koulusurmiin Kauhajoella ja Jokelassa sekä Myyrmäen ostoskeskuksen räjäytykseen.
Juuri parahiksi ilmestyi oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen vuotuinen raportti rikollisuustilanteesta vuonna 2008. Siihen sisältyi myös kansainvälistä vertailua henkirikollisuuden tasosta Euroopassa. Vähiten kuolemaan johtanutta väkivaltaa 100 000 henkeä kohden oli Saksassa (0,6) ja Englannissa (0,7). Suomi sijoittuu 2,1:n suhdeluvullaan samaan ryhmään kuin Bulgaria, Romania ja Unkari.
Korkeimmat luvut löytyvät siis Itä-Euroopasta, Baltiasta ja Suomesta. Näyttääkin siltä, että väkivallan suhteen Suomi ei ole mikään lännen etuvartio, jonka takana on Aasiaa ja itää, vaan Suomi on itää.
Selitykseksi on tarjottu sotia, huonoa viinapäätä tai itsetuntoa, avioeroja tai vaikkapa puukkojunkkariperinnettä. Ei Länsi-Euroopankaan historia kovin auvoista ole ollut, siellä on sodittu ja tapettu ja paljon. Kyllä Euroopassa, Skandinaviassa ja Brittein saarillakin juodaan aika samalla tavoin kuin Suomessa. Maahanmuuttajiakin on Saksassa, Ranskassa ja Englannissa miljoonittain Turkista ja muista väkivaltaperinteen maista. Mediaakaan on vaikea syyttää, sillä ampumiset ja puukotukset kaikkialla uutisoidaan näyttävästi.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Suomessa havahdutaan epäedulliseen sijaintiin eurooppalaisissa rikostilastoissa. Suuri herääminen Suomen vankilukuihin tapahtui 1960-luvulla, jolloin päivittäinen vankiluku oli yli 6 000. Luku täytyi saada eurooppalaiselle tasolle. Sosiaalidemokraateista Ilkka Taipale halusi rappioalkoholistit pois vankiloista ja Jacob Söderman muutkin nakkikioskivarkaat. Sittemmin korkeimman oikeuden presidentiksi kohonnut Olavi Heinonen katsoi, että tulevaisuudessa vankeusrangaistusta pidettäisiin yhtä julmana ja epähumaanina rangaistuksena kuin menneitten vuosisatojen ruumiinrangaistuksia. Luennoilla hänen esimerkkitapauksissaan surkuteltavin osapuoli oli säännönmukaisesti rikoksen tekijä, jonka elämän mahdollinen rikosrekisterimerkintä tuhoaisi.
Lainsäädäntöä ryhdyttiinkin reivaamaan siten, että päivittäinen vankiluku putosi alle neljän tuhannen. Tämä tapahtui omaisuusrikosten rangaistustasoa laskemalla ja ehdollisen vankeusrangaistuksen alaa laajentamalla kahteen vuoteen. Muutoksen mahdollisti yksinkertaisesti se, että tämän koulukunnan edustajilla oli 1970-luvulta alkaen käytännöllisesti katsoen koko kriminaalipoliittinen lainsäädäntöprosessi hallussaan. Christoffer Taxell oli oikeusministerinä, K.J.Lång vankeinhoitolaitoksen ylijohtajana sekä Inkeri Anttila ja Patrik Törnudd oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen johtajina. Lisäksi lakivaliokunnan puheenjohtajakin oli usein saman suunnan kannattaja.
Rikosoikeudellisen järjestelmän kehittäminen merkitsi Suomessa 1970-luvulta alkaen suunnilleen samaa kuin vankeusrangaistuksen vastustaminen. Sitä pidettiin humaanina ja rationaalina kriminalipolitiikkana. Sitä, ettei oikeusministeriö ollut sadassa vuodessa saanut kaikkiin vankiselleihin edes sisävessoja, ei näyttänyt huomaavan kukaan.
Joissakin tapauksissa rikoksen törkeyden ja rangaistuksen välinen suhde häipyi kokonaan, kuten tapauksessa, jossa sittemmin korkeimman oikeuden presidentiksi edennyt Leif Sevón jätti raiskaukseen ja sen yritykseen syyllistyneen koulupojan rangaistukseen tuomitsematta.
Ymmärtämättömyyttä ymmärrettiin niin pitkälle, että puukolla tuntemattomien kimppuun hyökkääminen ja jäisellä tiellä raiskaaminen, voitiin katsoa vähäiseksi rikokseksi. Tämänkin jälkeen, jos julkisuudessa kummasteli Itä-Suomen hovioikeuden lieviä raiskaustuomioita ja kyseli niiden oikeudenmukaisuuden perään, oikeuspoliittinen tutkimuslaitos nopeasti julkaisi selvityksen, jonka mukaan tuomiot olivat vallitsevan oikeuskäytännön mukaisia.
Suomi kokonaisuutena näyttäytyi kuitenkin vallan mainiona oikeusvaltiona, kun sitä vertasi esimerkiksi Neuvostoliittoon. Suomen liityttyä Euroopan neuvostoon 1989 ja Euroopan unioniin 1995 lainsäädäntöä jouduttiin vertaamaan eurooppalaisiin normeihin ja monenlaista korjattavaakin löytyi.
Suomalaiset 60- ja 70-lukujen rikoslainuudistajat pitivät itseään liberaaleina. Niin pitää nykyään Euroopan ihmisoikeustuomioistuinkin, mutta se on aivan toisenlaista liberalismia. Sen arvopohja on Euroopan ihmisoikeussopimuksessa, jossa määritellään ihmisoikeudet. Keskiössä on kansalainen, jolla on oikeuksia mutta myös velvollisuuksia itseään, perhettään ja yhteiskuntaa kohtaan. Valtion tehtävänä on ylläpitää demokraattista yhteiskuntajärjestystä ja turvallisuutta. Käytännön toiminta pitää myös järjestää siten, että kansalaisten oikeudet käytännössä toteutuvat.
Useimmat yhteiskunnalliset konfliktitilanteet pystytään ratkaisemaan, jos asenne on alun perin sellainen, että ne halutaan ratkaista. Erilainen asennoituminen tuli hyvin esille muutama päivä sitten tv-haastattelussa, jossa ruotsalaiselta ja suomalaiselta poliisilta kysyttiin miten kunniamurhia voitaisiin estää. Ruotsalainen kertoi, että he ryhtyivät kehittämään keinoja, joilla kunniamurhan mahdollista uhria voitaisiin suojella. Suomalainen poliisi katsoi, että miten sitä nyt vuosituhantiseen traditioon pystytään vaikuttamaan. Lisäksi meillä on nämä asianomistajaa koskevat säännökset. Suomessa tuijotetaan esteenä oleviin pykäliin, kun taas muualla ryhdytään miettimään, miten ihmisoikeudet käytännössä voidaan turvata ja muutetaan lainsäädäntö sen mukaiseksi.