Osakesijoittaja, patriootti ja runoilija ei voi tyynesti seurata sivusta, miten "ensin menetimme rahaa, sitten maata", kuten Paavo Haavikko soimaa uudessa aforistisessa sarjassaan: "Ja nyt lopuksi meni järki, ja aluksi."
Ei. Siis kyllä jatkaa leppymättä siitä, minkä esseekirjat Nuijasota (1996) ja Suuri keinottelu (1997) aloittivat, ja mihin Haavikko palasi novellikokoelmassa Mustat kantarellit (2004).
Akateemikon historianluennassa Tukholman kätyrit 1600-luvulla ja EU-byrokraatit meidän aikanamme samastuvat toisiinsa.
Eivätkä aktivistien toimet olleet muuta kuin Suomessa valtaa käyttäneen porvariston järjetön seikkailu, jossa se turvautui terroriin oman asemansa varmistamiseksi.
Mustissa kantarelleissa sama eliitin laskelmointi ajaa kansalaiset talvisotaan ja pitkittää jatkosotaa.Vehkeilyn seuraava, meneillään oleva vaihe, on Nato-jäsenyys:
"Kehitys itsenäisestä valtiosta kohti tasavaltaa on selkeä ja looginen. Täysivaltainen tasavalta tarkoittaa, että valtio ja mielipide edustavat maata suhteessa ulkomaiseen päättäjään. Me tarvitsemme demokratiaa, joka perustuu tietoon ja koulutukseen. Yksilöllinen demokratia on mennyttä aikaa."
Mitään tämän toiveikkaampaa ei Haavikon uusinkaan traktaatti sisällä. Paitsi ehkä sen, ettei itsenäisyyden menetystä tarvitse surra, kuten ei minkään muunkaan kuvitelman haihtumista.
Vilpittömintä Haavikon murhe on silloin, kun hän kirjoittaa sanan suhteesta propagandaan, joka "muuttaa mielen kuin pisara vettä toistuessaan aina ja aina".
Kun rajoilla ei ole muuta rautaa kuin talouskasvusta kertovat rekkajonot, me olemme silti poikkeustilassa, "sodassa sotaa vastaan".
"Vain uhkan alla me olemme turvassa, kuin pommisuojassa", Haavikko jatkaa, ja leimaa Naton heikosta itsetunnosta kärsivän kansan miehuuskokeeksi, joka tulisi torjua kun se vielä on mahdollista ilman ulkopuolista apua.
Kirjan ivallisimmat kommentit saa presidentti Risto Ryti. Hänestä tuli kansallissankari ja talousnero, kun hän liittolaissopimuksella petti oman maansa, jos Saksa voittaisi sodan, ja Saksan, jos se häviäisi.
Olosuhteiden seurauksena Ryti osti "paperinpalalla käyttöön Kuhlmey-taisteluyksikön ja rynnäkkötykkejä".
Taloustieteen termein kyseessä olisi windfall, onnenkantamoinen. Se tarkoittaa optiovoittoa, joka on syntynyt hallitsemattomista tapahtumista eikä etevästä taloudenpidosta, joten sitä ei omistajien tarvitse yritysjohdolle maksaa.
Suomessa valtioenemmistöinen Fortum maksaa Mikael Liliuksen hoville jokaisen sentin, mitä sarkastinen Haavikko saattaisi pitää halpana hintana suomalaisen johtamistaidon myytistä.
Propagandalle tehtävä on helppo, sillä myytti todistellaan oikeaksi järkeen vetoavin syin - kertomalla, miten se muodostaa loogisen historiankulun. Mutta kirjailijana Haavikko toki tietää, että järki ja logiikka ovat kirjallisuuden sääntöjä, eivät tapahtumahistorian lainalaisuuksia.
"Edessä on ainut vaihtoehto, taas kerran", Haavikko kirjoittaa, ja arvelee havaitsevansa semanttisen virheen: "Ei vaihtoehto voi olla ainut."
Lisäksi hän havaitsee kansallisen käyttäytymiskaavan: "Suomi ei voi oppia historiasta, koska me emme koskaan tee virheitä."
Tässä tilanteessa Haavikko tuntee ilmeisesti olevansa niin yksin, että keskustelee enää lähinnä itsensä kanssa - mukana on tuttujen käsiteparadoksien muunnelmia ja suoria sitaatteja runoilijan myöhäiskauden merkkiteoksesta nimeltä Puiden ylivertaisuudesta (1993). Toinen ratkaisu on synkkä, melkein atavistinen kieltäytyminen:
"Tämä on runoa kaikista runoista joita en kirjoita kuolleelle isänmaalle", Haavikko huokaa: "Sitä on vaikeneminen. Ettei tiedä mistä."