Tasavallan presidentti teki odotetun päätöksen suomalaisten rauhanturvaajien lähettämisestä Libanoniin. Hallitus viljeli silti virallista optimismia.
Suomalainen rauhanturvatoiminta täyttää tänä vuonna puoli vuosisataa. Suomi on osallistunut rauhanturvaoperaatioihin ensin YK:n ja sitten myös Naton ja EU:n sateenvarjon alla. Perjantaina presidentti Tarja Haloselta viimeisen niittinsä saanut päätös osallistua YK:n operaatioon eteläisessä Libanonissa on luonteva jatko Suomen rauhanturvaroolille.
Edessä oleva tehtävä on silti kaikkea muuta kuin rutiininomainen ja vaaraton. Vaikka maan poliittinen johto viljeli ymmärrettävästi virallista optimismia perustellessaan osallistumispäätöstä, Suomessa on hyvä tiedostaa tämänkertaiseen tehtävään liittyvät tavallista suuremmat riskit. On totta, ettei Libanon-operaatio poikkea sotilaallisesti muista operaatioista. Lisäriski tuleekin Lähi-idän latautuneesta poliittisesta ja myös suurpoliittisesta ympäristöstä.
Useat tekijät kasvattavat Libanon-operaation riskejä. Vaikka sekä Israel että Etelä-Libanonia ainakin sotaan asti hallinnut Hizbollah haluavat nyt rauhaa, mielet voivat muuttua yhdessä yössä. Ehud Olmertin hallitus on joutunut huonosti menneen sodan takia kovaan sisäpoliittiseen paineeseen. Se voi viedä uusiin vaaleihin ja tuoda valtaan vielä kovempaa linjaa ajavan hallituksen.
Hizbollah-järjestö on yhä voimissaan, ja jos YK-joukkojen tukema Libanonin armeija ei saa eteläistä Libanonia valvontaansa, väkivallan kierre saa helposti jatkoa. Ja jos Iran ei luovu ydinohjelmastaan, Yhdysvaltain sotilasiskun mahdollisuus kasvaa. Tuossa tilanteessa ei ole kaukaa haettu ajatus, että Iran voi kostaa Hizbollahin avulla. Silloin YK-joukkojen asema kahden tulen välissä ei olisi häävi.
Kaikista uhkakuvista huolimatta Suomen lähtöpäätös on perusteltu. On myös oikein, että ratkaisulle haettiin ja saatiin eduskunnan laaja tuki. Eduskuntaa on lain mukaan kuultava, jos operaatio on "sotilaallisesti erityisen vaativa". Valtiojohdon rauhoittelevat puheet ja halu hakea koko eduskunnan tuki kertovat eri kieltä tehtävän vaativuudesta.
Pääministeri Matti Vanhanen sanoi eduskunnassa, että vahvennetun pioneerikomppanian tehtävä jatkuu Libanonissa "enintään vuoden 2007 loppuun saakka, tilanne kuitenkin huomioiden". On realismia lähteä siitä, ettei YK-joukon tehtävä ja tarve umpeudu runsaassa vuodessa. 2001 päättynyt Suomen pataljoonan komennus Libanonissa kesti yhteensä 19 vuotta.
Kun ja jos uusi operaatio jatkuu vuotta pidempään, Suomelta olisi kova päätös vetää sotilaansa pois kaavaillussa määräajassa. Siinä tapauksessa, että kiistely Iranin ydinohjelmasta johtaa voimankäyttöön, Suomen päättäjien pitää olla hereillä ja harkita, onko Libanonissa syytä pysyä.
Muutenkin Vanhanen katseli ruusuisten silmälasien läpi. Hän sanoi, että 1978 perustetun YK:n Unifil-operaation tehtävä oli varmistaa Israelin vetäytyminen Etelä-Libanonista. Israel kyllä vetäytyi 2000, mutta aivan muusta syystä kuin YK-joukkojen toiminnan vuoksi. Israelin miehitysjoukot lähtivät sen jälkeen, kun Hizbollahin niille aiheuttamat tappiot nousivat Israelille sisäpoliittisesti sietämättömiksi.
Hallituksen Libanon-selonteon eduskuntakäsittelyssä nähtiin kauneusvirhe, kun kristillisdemokraatit esittivät, että Suomi lähettäisi noin 250 sotilaan sijasta vain 60-80 sotilasta ja paluu olisi naulattu vuoden 2007 loppuun. Varovaisuus on monesti viisautta, mutta nyt sen takaa häämötti yksipuolinen myötätunto kriisin toista osapuolta kohtaan. Se on väärä lähtökohta rauhanturvatehtäviin.