Kolumni

Suomi, Ukraina ja myön­ty­vyys­po­li­tii­kan opit

Viimeisten viikkojen aikana taistelut itä-Ukrainassa ovat jälleen kiihtyneet.

Viimeisten viikkojen aikana taistelut itä-Ukrainassa ovat jälleen kiihtyneet. Maailmanpolitiikan myllerrys luo paineita sekä Venäjälle että Ukrainalle vahvistaa asemiaan. Historia ei toistu, mutta ilmassa on 1930-luvun lopun kaikuja. Suomen historiallinen kokemus auttaa valottamaan Ukrainan tilannetta.

Kuten tiedämme, syksyllä 1939 Neuvostoliitto esitti Baltian maille ja Suomelle vaatimuksia tukikohtien perustamisesta näiden maaperälle. Vaatimukset perustuivat Saksan ja Neuvostoliiton väliseen salaiseen sopimukseen etupiirijaosta, josta ulkopuolisilla ei ollut silloin varmaa tietoa. Seuraukset pyyhkäisivät suurvaltojen väliin jäävän alueen yli valtioiden rajoja ja ihmishenkiä säästämättä.

Se, että Suomi vältti suurvaltojen sille määrittämän kohtalon, on oikeutetusti noussut olennaiseksi osaksi kansallista kertomusta.

Loka-marraskuussa 1939 Suomen edustajat tapasivat kolmesti Moskovassa Stalinin ja ulkoministeri Molotovin, tarkoituksenaan neuvotella Neuvostoliiton esityksestä. Vierailuilla kävi ilmi, ettei neuvotteluvaraa juuri ollut; itänaapuri odotti Suomen hyväksyvän ’legitiimeihin turvallisuusintresseihinsä’ perustuvat vaatimukset. Baltian maat olivat jo näin tehneet.

Neuvotteluihin osallistunut lähettiläs Juho Kusti Paasikivi oli vaatimusten hyväksymisen kannalla, mutta Suomen hallitus ei siihen taipunut. Marraskuun lopulla puhkesi sota.

Samaan aikaan Baltian maihin perustettiin neuvostotukikohtia. Vielä talvisodan aikana moni virolainen ja suomalainen ajatteli, että Viro oli kenties valinnut kahdesta pahasta sen vähemmän huonon vaihtoehdon. Se vältti sodan ja näytti säilyttävän itsenäisyytensä – vielä silloin. Presidentti Toomas Hendrik Ilves pahoitteli vuonna 2007 Helsingin-vierailullaan sitä, että neuvostotukikohtia Virossa käytettiin talvisodan aikana Suomen pommitukseen.


Jos Suomi olisi seurannut vuonna 1939 Paasikiven myöntyvyyslinjaa, sille olisi todennäköisesti käynyt samoin kuin Baltian maille.

Kylmän sodan aikana Suomi kehitti myöntyvyyspolitiikan taituruuden huippuunsa. Myös silloisesta veitsen terällä kulkemisesta on tullut vankka osa kansallista tarinaa. Suomi onnistui torjumaan Neuvostoliiton yritykset liittää maa osaksi itäblokkia.

Kysyä sopii, mikä määrä rähmällään oloa ja demokratiasta joustamista siihen olisi ollut tarpeen. Joka tapauksessa onnistuminen oli niin veitsen terällä, ettei vastaava temppu välttämättä onnistuisi toiste sen paremmin Suomelta kuin joltain muulta samankaltaisessa asemassa olevalta maalta.


Viime vuosina myöntyvyyslinjaa on tarjottu Ukrainalle. Jo Venäjän ja Ukrainan välisen konfliktin alkuvaiheessa vuonna 2014 yhdysvaltalaiset realistit, etunenässä Zbigniew Brzezinski, ehdottivat Ukrainalle malliksi Suomen neutraliteettia (sivuuttaen sen seikan, että Suomi oli luopunut puolueettomuudestaan jo parikymmentä vuotta aikaisemmin, heti tilaisuuden tullen).

Suomi on suhtautunut torjuvasti ehdotuksiin tarjota omaa historiallista malliaan Ukrainalle. Täällä ei haluta tukea asetelmaa, jossa suurvallat neuvottelisivat keskenään pienempien kohtalosta.

Ehkä täällä ei myöskään haluta kenenkään, varsinkaan ulkopuolisten, kiinnittävän erityistä huomiota siihen, että Suomen ja Ukrainan maantieteellisessä asemassa ja historiallisissa kokemuksissa on tiettyjä yhtäläisyyksiä.


Monesti olen täällä kuitenkin kuullut ei-julkisissa keskusteluissa toiveen, että Ukraina itse päättäisi asettua puolueettomuuden linjalle ja tekisi muitakin myönnytyksiä Venäjälle. Muuallakin Euroopassa on saanut kannatusta ajatus, että näin konflikti voitaisiin saada ratkaistua, keskeinen lännen ja Venäjän välisiä suhteita hiertävä tekijä poistuisi ja vieläpä Ukrainan suvereniteetista pidettäisiin kiinni.

Nyt on entistä suurempi vaara, että suurvallat yrittävät pakottaa Ukrainan vastaavaan lopputulokseen, mutta raskaammalla hinnalla. Toisaalta on myös mahdollista, että Donald Trumpin johdolla Yhdysvallat päätyykin vastustamaan Venäjän pyrkimyksiä aiempaa kovemmin, mikäli se ei katso saavansa kelpoa vastinetta mahdollisille myönnytyksille.

Kellään ei tunnu olevan kovin hyviä ideoita siitä, mikä voisi olla se vastine, jonka presidentti Putin pystyisi Trumpille tarjoamaan.

Ukrainalaisten on syytä pohtia, minkälaisiin myönnytyksiin maa on valmis, kun rauhanteon hetki koittaa. Mutta Ukrainalla ei ole syytä luottaa siihen, että Venäjä kunnioittaisi sen puolueettomuutta. Venäjä katsoo Ukrainan kuuluvan omaan etupiiriinsä ja on viime vuodet toiminut sen mukaisesti. Kolme vuotta taisteltuaan Ukraina jatkaa itsenäisyytensä puolustamista.

Ukrainassa Suomi tunnetaan erityisesti talvisodasta. Suomi ei ole pysynyt sata vuotta itsenäisenä myöntyvyytensä ansiosta, vaan siksi, että se ei ole myöntynyt liikaa.


Kirjoittaja Kristi Raik on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.