On hyvä tietää, mitä Venäjällä ajatellaan Suomen Nato-keskustelusta. Linjapäätöksensä Suomi tekee silti itse.
Suomen Nato-keskustelu on pantu merkille myös Venäjällä. Entisen Suomen-suurlähettilään Juri Derjabinin laaja ja sinänsä tarkkanäköinen kirjoitus, josta Kaleva julkaisi otteita torstaina, on tästä konkreettinen esimerkki. Suomi ei tee ratkaisujaan tyhjiössä.
Derjabinilla ei ole enää virallista asemaa. Tiedeakatemian Eurooppa-instituutin Pohjois-Eurooppa -keskuksen johtajan ominaisuudessa tehty analyysi onkin lähinnä tutkijan puheenvuoro. Tässä roolissa Derjabin voi sanoa enemmän, mutta kirjoitusta ei voi pitää Venäjän virallisena mielipiteenä. Teksti voi silti heijastella myös virallista ajattelua.
Venäjällä ja Derjabinilla on oikeus esittää näkemyksiään naapurimaan turvallisuuspoliittisista valinnoista. Yhtä lailla Venäjän on tunnustettava, että Suomella on suvereeni oikeus tehdä linjaratkaisunsa omista lähtökohdistaan. Seuraava linjaratkaisu tehdään turvallisuuspoliittisessa selonteossa.
Suurlähettiläs Derjabin viittaa kirjoituksessaan siihen, että Nato-jäsenyyttä perustellaan Suomessa enemmän Venäjän epävakaudesta aiheutuvilla riskeillä kuin Venäjästä koituvalla uhalla. Suoranainen uhka onkin minimaalinen, mutta eri tavoin ilmentyvää epävakautta ei voi sivuuttaa olankohautuksella.
Epäilyjä epävakaudesta ruokkii osaltaan vanhakantainen ajattelu, josta Derjabinin kirjoitus on paljastava osoitus. Vaikka yya-kausi on jo historiaa, sen hengestä on vaikea päästä irti. Suurlähettiläs viittaa siihen, että Nato-jäsenyys voisi tehdä Suomesta epäystävällisen ja jopa petollisen maan. Hyvin Suomen tuntevana Derjabin tietää itsekin tällaisten vihjailujen arvon.
Yhtä outo on puolittainen uhkaus, että Suomen Nato-jäsenyys romuttaisi EU:n pohjoisen ulottuvuuden politiikan. Samaan luokkaan on luettava epäilys, että Nato-jäsenyys nostaisi esille Karjala-kysymyksen. Niinikään Derjabin vihjaisee, että jos Suomi tavoittelee jatkoa 2012 umpeutuvalle Saimaan kanavan vuokrasopimukselle, Venäjän kantaan voisi vaikuttaa se, onko Suomi Naton jäsen vai ei.
On vaikea uskoa, että virallinen Venäjä jakaisi Derjabinin tekstistä kumpuavan kaipuun Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden epäterveimpiin vaiheisiin. Derjabin huomauttaa pisteliäästi, että presidentti Martti Ahtisaari sisällytti Nato-option Suomen politiikkaan "ottamatta huomioon Venäjän mielipidettä". Se ei ollut ensimmäinen kerta. Jo ennen Ahtisaarta presidentti Mauno Koivisto irrotti yksipuolisesti Suomen Pariisin rauhansopimuksen joistakin velvoitteista - yya-sopimuksesta huolimatta.
Derjabinin päättelyn sisään on rakennettu ajatus, että EU-jäsenyyden myötä puolueettomuudestaan luopuneen ja sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen olisi tullut neuvotella Nato-optiosta Moskovan kanssa. Tästä seuraa, että jos Suomi harkitsisi Nato-jäsenyyttä, sen pitäisi tehdä samoin. Moinen ei sovi nykymaailmaan; eiväthän Nato-jäsenyyttä hakeneet ja hakevat maatkaan ole näin tehneet. Derjabin on unohtanut, ettei Neuvostoliittoa ja yya-sopimusta enää ole.
Suurlähettiläs ei uhraa pitkässä kirjoituksessaan riviäkään sille, että myös Venäjän ja Naton suhteet ovat tiivistyneet huomattavasti. Näin hän irrottaa Suomen ja myös Ruotsin Euroopan turvallisuusasetelmissa tapahtuneista suurista muutoksista. Derjabinin analyysi on vajavainen ja ilmeisen tarkoitushakuinen. Jos kerran Venäjä näkee aiheelliseksi tiivistää omaa Nato-suhdettaan, se ei voi kieltää tätä muilta.