Suomi teki sen, mitä siltä odotettiin jo silloin, kun EM-karsinnat alkoivat yli vuosi sitten. Se selvisi kuin selvisikin piinallisten vaiheiden ja mutkikkaiden käänteiden jälkeen jossittelun EM-kisoihin.
Kerrankin Suomi kesti ennakkosuosikin paineet.
Muut lopputurnaukseen mukaan päässeet maat ovat Serbia, Skotlanti, Norja, Englanti ja Bulgaria. Pohjois-Irlanti, joka ahmaisi karsintojen alkutaipaleella suuhunsa sekä Espanjan että Ruotsin, jäi niukasti finalistikuusikon ulkopuolelle.
Kaikkia kuutta yhdistää se, että jokainen pystyi sössimään, munimaan, tumpuloimaan, kämmäämään, hanskaamaan ja leipomaan hommat niin, että portti jossittelun EM-kisoihin aukesi.
Mitäs jos ei olisi auennutkaan? No, sitä ei onneksi tarvitse miettiä.
Suomen vahvuudet tulivat parhaiten esille Azerbaidzanissa, jossa pistekoneen bakuputki pamahti irti poikki.
Jo EM-karsinnan ensimmäinen vierailu itään oli osoitus suomalaisesta armeliaisuudesta armenialaisuutta kohtaan: pari pistettä unohtui maan pääkaupunkiin kuin Jere vankilaan.
Miten näin iloisesti - tosin odotetusti - pääsi käymään?
Suomen selviytyminen ensimmäistä kertaa jossittelun EM-kisoihin perustuu perinteisiin ja pitkään jossittelukulttuuriin.
Jo aikojen alussa suomalaislapset osasivat vastata äidilleen miehekkäästi.
Äiti: "Sano isille käsipäivää."
Lapsi: "Jos se on mun isi."
Sotavuosien aikana luotiin perusta tämänpäiväiselle menestykselle. Jossittelun taito kulkeutuu edelleen sujuvasti sukupolvelta toiselle, mikäli osa peruskouluista jätetään lakkauttamatta.
Oppilas: "Miksi emme voittaneet talvisotaa?"
Opettaja: "Jos meitä olisi ollut enemmän, me olisimme voittaneet."
Jossittelun perinnettä on vaalittu siitä alkaen, kun lehmille keksittiin siivet ja pyörät. Samaan aikaan oli vallalla näihin päiviin asti elänyt legenda tädistä, jolla on munat.
Suomen taktiikka perustui pitkälti siihen, että hyödynnettiin kansamme vahvuuksia: itseluottamuksen puutetta, vieraskoreutta ja onnetonta tuuria.
Valmentaja, englantilaisvelho Roy Hodgson, onnistui valitsemaan juuri ne soturit, joiden miekka oli tylsä ja sapeli sepelissä.
Kulloinenkin yksitoistikko pystyi pyytelemään olemassaoloaan ja syntymäänsä juuri sen verran anteeksi, että vastustajalla oli kaikki asiat hyvin. Tiukka pipo ja puiset lelut ovat suomalaissankarien yksinoikeus - hopealautanen ja kultainen lusikka ovat ulkomaalaisten juttuja.
Se täytyy kuitenkin rehellisyyden nimissä todeta, että Suomi oli ajoittain vaikeuksissa; joukkuejossittelu oli vähissä, eikä yleiseen jossitteluun sorruttu niin antaumuksellisesti kuin se olisi ollut mahdollista.
Tilanne näytti pahalta varsinkin Puola-vierasvoiton ja Portugali-kotitasapelin jälkeen. Alistuskonjunktiolla alkaneet lauseet olivat liian vähissä. Samaa Mitä jos -ideologiaa puuttui otteista viime vuoden lopulla sekä vielä kuluvan vuoden syyskuussa.
Onneksi pelastukseksi tulivat tuurin tyngän salaperäinen katoaminen, vastustajan laukomat riman alitukset sekä pohjoistuuleen huutaminen.
Jossittelun EM-kisat ovat siis edessä. Jospa sitä kerran reissullansa Suomikin menestyisi.